Joskus 1990-luvulla maailman ihanimmat miehet olivat mielestäni Jon Bon Jovi ja Leonardo DiCaprio. Nyt en huolisi näistä herroista kumpaakaan, sillä jos nyt pitäisi täyttää ystäväkirjan Unelmien poikaystävä -kohtaa, niin kirjoittaisin siihen, että rikoskomisario Sakari Koskinen (omaa aviomiestä ei tässä nyt oteta lukuun, tirsk!). Niin se maailma muuttuu - vai olenko minä tullut vanhaksi? En itsekään ymmärrä mikä keski-ikäisessä, eronneessa ja jo isoisäksi ehtineessä komisariossa on muka niin ihanaa, mutta kai se on se karisma, jota ei mitenkään voi sanoilla määrittää. Niin ja mainitsinko jo, että Sakarin harmahtavat hiukset ovat alkaneet kaljuuntua? Siinäpä unelmien poikaystävää kerrakseen... Lisäksi Sakari tuntuu jatkuvasti olevan joko töissä tai lenkillä.
Seppo Jokisen kirjoittama Sakari Koskinen -sarja alkoi ilmestyä vuonna 1996 ja siitä lähtien Jokinen on julkaissut vuosittain uuden Koskisen. Sarjan tapahtumat liikkuvat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta Tampereella ja Jokinen kuvaileekin kotikaupunkiaan erittäin autenttisesti. Esimerkiksi Tammerkoskesta minulle tulee aina mieleen vedessä kelluva ruumis, Sakarin kaksimetrinen hahmo ja Risto P. "Hukkapee" Jalosen suorittamat rikospaikan tekniset tutkimukset.
Keväällä 2013 ilmestynyt Vihan sukua ei petä Koskisen faneja. Tampereella räjähtää pommi, juna syöksyy kiskoiltaan, pariskunta löytyy teurastettuna kotoaan ja seassa pyörii vielä kiihkomielisiä kansallissosialismin kannattajia. Koossa on siis ainekset ties minkälaiseen kansainväliseen terrorismitoimintaan, joten suojelupoliisi ryntää Sorille ja sysää rivipoliisit sivuun tutkimuksista. Sakari ei kuitenkaan usko Tampereen olevan tarpeeksi kiinnostava kohde terroristeille, vaan hän lähtee kaikessa hiljaisuudessa hakemaan ratkaisuja muualta. Ja kuten arvata saattaa, hän osuu oikeaan ja saa lopuksi näpäyttää suojelupoliisia nenälle - kuvainnollisesti, siis ;) .
Edellämainitun ohella kirjasssa kulkee kaksi muuta toisiinsa kietoutuvaa sivujuonta, jotka mielestäni olivat hieman turhia: yksinäisten naisten asuntoihin öisin murtautuva hiippari ja Koskisen naapurin pahoinpitely. Enempää en näistä viitsi kertoa, etten tulisi paljastaneeksi liikaa juonta. Dekkarissa viritellään myös uusia tuulia Koskisen naisrintamalla, mutta valitettavasti ei kuitenkaan kirjastovirkailija-Raijan suuntaan (niin, meidän kirjastoihmisten on pidettävä yhtä!).
Kirjasta jäi mieleen erityisesti kaksi asiaa: se, että Koskisen alaisuudessa voisi olla mukava tehdä töitä ja se, kuinka paljon suomalaisten henkisessä pahoinvoinnissa onkaan kysymys sotaisen historiamme taakasta, joka kulkee eteenpäin sukupolvelta toiselle. Teoksen tapahtumat ovat surullinen esimerkki tästä viimeksi mainitusta.
Seppo Jokinen:
Vihan sukua
Crime Time, 2013
ISBN 978-952-289-047-4
340 s.
