Hitokseen sydämiä!

<3 <3 <3 <3 <3 <3 Komisario Sakari Koskinen <3 <3 <3 <3 <3 <3 Älkää kysykö enempää!

 

 

Seppo Jokinen:

Mustat sydämet

Crime Time, 2014

ISBN 978-952-289-136-5

339 s.

 



 

 

Elsistä Astaan

Oi, tässäpä romaani minun makuuni! Kotimainen perhedraama, jonka aikajana ulottuu 1950-luvun kieppeiltä aina tähän päivään asti. Laura Lähteenmäen kirjoittama Ikkunat yöhön kertoo, takakansitekstiä lainaten, "synnytyksen jälkeisestä masennuksesta aikana, jolloin sille ei vielä ollut nimeä".

Kaupunkilaistyttö Elsi ihastuu, rakastuu ja on yhtäkkiä Niityn metsätilan nuori emäntä, Einon vaimo ja kolmen peräkanaa syntyneen lapsen äiti. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta niin ei kuitenkaan ole. Elsin elämästä katoavat ilo ja värit eikä hän jaksa edes vaihtaa yöpukua päivävaatteisiin. Puoliso ja anoppi yrittävät auttaa niinkuin parhaiten osaavat, samoin sisko, joka hakee Elsin luokseen kylään haistelemaan kaupungin tuulia. Lopuksi vaikean masennustilan ja lääkkeiden yhdistelmä aiheuttaa tragedian, joka repii Elsin irti perheestään.

Vuodet kuluvat ja Elsin tyttäret aikuistuvat. Sisarukset Arja ja Asta erkanevat toisistaan ja Asta jää yksin luotsaamaan Niityn sukutilaa. Muistan nähneeni jossain tätä teosta koskevassa arvostelussa lauseen "Asta on nykykirjallisuuden inhottavin hahmo" - ja enpä asiaa paremmin voisi sanoa! Astan hahmo liippasi liian likeltä itseäni, koska tunnistan hahmon omasta sukupiiristäni. Yksinäinen elämän katkeroittama nainen, jonka mielestä kukaan muu kuin hän ei osaa tehdä mitään ja jolla on kanttia heitellä ties mitä törkeyksiä päin jopa pikkulapsen naamaa.

Asta kuitenkin saa lapsen, Roopen. Poika kasvaa aikanaan mieheksi ja niinkuin luonnollista on, tuo taloon tyttöystävän. Teresa ei ole millään lailla Astan mieleen ja lopulta Teresan kohtaloon kietoutuvat myös Arjan lapset. Olisivatko asiat menneet toisin, jos Elsi olisi pysynyt terveenä, pysynyt Einon vaimona niin myötä- kuin vastamäessä ja ennenkaikkea ollut äitinä Arjalle ja Astalle?

Kirja oli sekoitus niin sukudraamaa kuin trilleriä ja itseäni sen ihmiset koskettivat monella lailla. Äitinä jäin miettimään neuvolan loistavan poissaolollaan. 2010-luvulla äiti kun joutuu täyttämään kaikenlaisia mielialalomakkeita neuvolassa eli yhteiskunta huolehtii myös äidistä. Miten oli vuosikymmeniä sitten, tarkistiko terveydenhoitaja vain vauvan ja totesi, että kaikki kunnossa? Miten ihmeessä kukaan ei ymmärtänyt, että Elsi on sairas?

Rankka, mutta hyvä lukukokemus. Sellainen kirja, joka on kliseisesti sanottuna pakko ahmia kerralla ;)

Laura Lähteenmäki:
Ikkunat yöhön
WSOY, 2014
ISBN 978-951-0-40383-9
269 s.

Sekalainen kasa

Jahas, long time no see... Jouluhössötyksen keskellä tuli luettua pääasiassa lapsille. Itse ehdin lukea kasan rakkaustarinoita ja murhia (ja jatkoin samalla Ken Follett -projektiani). Joulukuun aikana lukemistani kirjoista nyt ei pahemmin mitään syvällisiä analyyseja revitä, mutta muutama sananen silti.

Jaana Taponen: Lalalandia

Lalalandia oli toinen lukemani Taponen ja pakko jälleen kehua Taposen taitoja piilottaa raskas ihmissuhdedraama kevyen ulkokuoren alle. Romaanin pääosassa ovat parhaat ystävykset Emma ja Leni. Emman avioliiton tuhoaa puolison uskottomus ja Leni taas tuhoaa itse oman liittonsa. Arkista draamaa tavallisista ihmisistä ilman bling bling-kuorrutusta. Heppoisa kansikuva antaa mielestäni väärää viestiä kirjan sisällöstä.

Pirkko Arhippa: Tii taa Taneli

Hmm. Kröhöm. Voisko Arhippa jo siirtyä eläkkeelle? Pikkunäppärä dekkari, pääosassa Varpu-komisario, jonka onnetonta avioliittoa ja tyttären kuolemaa muistellaan taas kerran. Kaunista Naantalin maisemien kuvausta taas kerran. Loppuun jäi tosin mielenkiintoinen koukku koskien Varpun uutta miespuolista tuttavaa.

Mari Jungstedt: Vaarallinen leikki

Erittäin ruotsalainen dekkari. Sinä, joka olet lukenut edes yhden ruotsalaisen kirjailijan kirjoittaman murhatarinan, tiedät varmasti mitä tuolla luonnehdinnalla tarkoitan. Anders Knutasin tilalla voisi aivan hyvin olla Kurt Wallander tai Martin Beck. Ja piru vie, nuo ruotsalaiset kyllä osaavat dekkarien teon!

Kate Snell: Diana - prinsessan viimeinen rakkaus

Kuvaus Dianan viimeisistä ajoista. Ei yksinomaan ylistystä ja palvontaa, vaan rehellistä tekstiä yksinäisestä naisesta, joka oli sairastunut julkisuudenkipeyteen eikä tiennyt mitä olisi elämällään tehnyt. Kirjaa lukiessani ihastelin Snellin objektiivista tapaa suhtautua kohteeseensa. Suosittelen teosta erityisesti sellaiselle lukijalle, joka haluaa lukea Dianasta muutakin kuin naistenlehtien tarjoaman totuuden.

Niina With: Taisit narrata, Stella

Jos Helen Fielding osaisi suomea, niin hänen kannattaisi lukea tämä teos ja haastaa sitten With oikeuteen kopioinnista. Tosin Stellalle on annettu hoikka vartalo ja tukku rahaa, vrt. Bridget, mutta haloo, miten h*lvetissä kolmeakymppiä lähestyvä sihteerinä työskentelevä sinkku voi asua Helsingin paraatipaikalla omistusasunnossa, käyttää Manolo Blahnikin kenkiä ja tilata yhtäkkiä yksityislennon Dubaihin? Ja tämä: "nyt ei ollut edes edellispäiväistä kahvia mikrotettavaksi" - mitä h*lvettiä on mikrottaminen ja kuka, KUKA, lämmittää juotavakseen eilistä sumppia?!? *okei, löysään pipoa*

On talo pieni keltainen...

...ja punainen on ovi sen.

Olin aikoinaan vuosia töissä kaupunginkirjastomme lasten- ja nuortenosastolla ja muistan ihmetelleeni sitä kuinka samat kuvakirjat tuntuivat kiertävän lainassa vuodesta toiseen. No, enpä ihmettele enää. Omien lasteni kautta olen oppinut, että mitä tavallisemman oloinen kuvakirja, niin sitä parempi se on. Ja tästä syystä Mikko Mallikas, Mato Matala, Teemu & Sanna ja Puppe ovat meillä kuuminta hottia. Tekotaiteelliset ja yltäkylläisiä värejä tursuavat kuvakirjat, älkää vaivautuko!

Ja siellä keltaisessa talossahan asuvat Tilda, Sipsu, Erkko, Helmi, Totti ja Nuuni. Talosta ja ovesta kertova tunnuslaulu on varmastikin tuttu kaikille, jotka katsovat/joutuvat katsomaan Pikku Kakkosta :) . Veikkaisin, että näistä Polly Dunbarin kirjoittamista ja kuvittamista kuvakirjoista voi ajan saatossa tulla juurikin niitä, joita pienet asiakkaat lainaavat vuodesta toiseen. Omalle kolmevuotiaalleni jouduin lukemaan näitä kuukausitolkulla kyllästymiseen asti...  :)

Tilda ja ystävät -sarjan kirjoissa on hillitynvärinen selkeä kuvitus, sopivasti tekstiä ja niissä kerrotut asiat ovat ihan tuikitavallisia kotona tapahtuvia juttuja. Leikitään piilosta, pestään hampaat, mennään nukkumaan, kadehditaan toisen leluja ja tehdään ärsyttävää tinkiä muille perheenjäsenille. Jälkikäteen olen vasta tajunnut, että näissä kirjoissa ei ole mitään sen syvällisempiä opetuksia. Nuuni kiusaa muita, pyytää anteeksi, saa anteeksi ja sitten leikit taas jatkuvat kuin ennenkin. Ja tätä ajattelen erityisesti nyt tähän vuodenaikaan, kun postilaatikko tursuaa lelumainoksia - tarvitseeko lapsi todellakin kaikkea sitä krääsää, jota ilman ei muka tule joulua?
Eli pitääkö lastenkirjat ahtaa täyteen syvällistä sanomaa, moraalista paatosta tai riemunkirjavaa värikakofoniaa?

Varsin syvällisiä mietteitä siis ;) , mutta lyhyestä virsi kaunis eli jos haluat lukea lapsesi kanssa hyväntuulisia ja ihan rehellisen reiluja LASTENKIRJOJA, niin suunnistapa kirjaston kuvakirjahyllyllä D-kirjaimen luo. Plussaa muuten vielä Tilda-kirjojen sukupuolineutraalisuus!

Polly Dunbar:

Hei Tilda
Hyvää yötä Sipsu
Iloinen Erkko
Kaunis Helmi
Missä Totti on?
Nuuni haukkaa

(julkaissut Gummerus vuosien 2012-13 aikana)

ps. Blogissa on tullut harmittavan pitkä tauko. Kiireinen syksy huonosti nukkuvine lapsineen ja työstresseineen on verottanut lukuharrastustani. Syys-lokakuun öinä kahlasin Ken Follettin tuhatsivuisia järkäleitä, niistä lisää myöhemmin, mutta juurikaan muuhun en pahemmin ehtinyt keskittyä (lastenkirjoja toki on luettu päivittäin, siitä en tingi!).

pps. Enkä muuten edelleenkään käsitä Taivaslaulu -meuhkaamista.

Väsynyt äiti

Mitä tästä nyt sanoisi. Kuluvana syksynä paljon tapetilla ollut Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, tarina lestadiolaisperheen äidin väsymyksestä, henkisestä romahtamisesta ja jaloilleen nousemisesta. No, uskonnollisiin näkökohtiin en ota mitään kantaa, koska en tiedä asiasta tarpeeksi. En tunne lestadiolaisuutta, vaan olen juurikin se tapakristitty, joka käy kerran vuodessa kirkossa laulamassa kauneimpia joululauluja. Ja kun teoksesta kuorii pois uskonnollisen problematiikan, niin tarina on mielestäni ennenkaikkea rakkaustarina. Aleksi ei anna Viljan kuolla, vaan tekee itse oman ratkaisunsa edesauttaakseen vaimonsa toipumista.

 

Rauhala kuvaa hienosti jokaiselle vanhemmalle tuttuja hetkiä. Sitä kuinka ruoka pitää olla valmisteltuna ennen pihalle lähtöä, koska ei niitä perunoita enää siinä vaiheessa aleta kuoria, kun tullaam takaisin sisälle nälkäisen lapsilauman kanssa. Sitä kuinka nautinnollista olisi lähteä aamulla yksin ulos kahvitermoksen kanssa ja nauttia hetken hiljaisuudesta -  mutta se lähtemisen vaikeus! Aina kun jostakin kuuluu pienten askeleiden ääniä ja vaatimuksia mukaanpääsemisestä. Mannapuurolle maistuvien onnenhetkien ohessa lapsiperheellisen elämää voi olla kovinkin uuvuttavaa - ja siksi kirjaa lukiessani ihmettelin, että miksi nämä tällaiset loppuunpalaneet Viljat sitten yrittävät pärjätä yksin?

Ja koska tuo ihmetykseni kasvoi sivu toisensa jälkeen, niin en siksi osaa sanoa tästä kirjasta mitään "sen henkevämpää" kuin taivastella tätä suomalaisissa syvään istuvaa yksin pärjäämisen kulttuuria. Ei tartte auttaa! Jeesus ei varmastikaan olisi pahastunut, jos Vilja olisi tilannut kotiin kodinhoitajan, vienyt lapset jonnekin hoitoon tai leikkipuistoon ja paiskannut itse hetkeksi soffalle maate. ;)

  

 

Pauliina Rauhala:

Taivaslaulu

Gummerus Kustannus Oy, 2013

ISBN 978-951-20-9128-7

281 s.

 

Mistä voisi lainata vauvan?

Olin jossain vaiheessa armoton Jari Tervo-fani. Luin kirjat ja kolumnit, katsoin Uutisvuodon uskollisesti viikko toisensa jälkeen ja osaan yhä edelleen ulkoa Poliisin poika -elokuvan lähes koko dialogin. Ja yhä edelleen yksi lempisitaattejani on tämä: "Miksi pitää kirjoittaa 'Ulkona oli sankka lumipyry', kun saman asian voi ilmaista sanalla 'Pyrytti'? Ulkona se pyry kuitenkin on ja useimmissa tapauksissa sankka." 

Jossain vaiheessa Tervon viljelemä rakastamani puujalkahuumori alkoi kuitenkin tökkiä ja kikkaratukkaa tuntui muutenkin tulvivan joka tuutista. Mies alkoi mielestäni toistaa itseään. En siis ole viime vuosien varrella vaivautunut laittamaan itseäni Tervon menestysromaanien varausjonoihin. Kirjaston hyllystä bongattu Jarrusukka näytti kuitenkin sellaiselta, että se voisi palauttaa uskoni tähän kirjailijaan. Kyseessä on kuluneen vuoden Kirjan ja ruusun päivän nimikkoteos.

Ja kyllä, minä tykkäsin. Tässä teoksessa oli juurikin sitä tervomaista huumoria, johon joskus aikoinaan rakastuin ja joka iskee minuun täysillä. En tiedä miten sitä parhaiten kuvaisi, onko se nyt sitten mustaa vai lakonista huumoria vai mitä. Jarrusukka kertoo sijaispätkää tekevän opettajan joulukuvaelmajärjestelyistä. Jeesus-vauva sairastuu, samaten itämään tietäjät ja Neitsyt Marian etsintä treffipalstan kautta vie opettajan lopulta poliisin puhutteluun. Juonenkäänteisiin kuuluu myös käyttäytymistieteitä harrastava mummeli ja taustalla kulkee tarina opettajan omaa perhettä kohdanneesta surusta.

Teosta on (kritiikkien perusteella) moitiskeltu jonkinlaiseksi välipalaksi ja onhan se sitä: ohut pienoisromaani, jonka lukee yhdeltä istumalta. Mutta minä ainakin kaipaan ja nykyistä elämäntilannettani ajatellen jopa tarvitsen tällaisia kirjoja! Kun illalla koittaa LOPULTAKIN se aika, kun lapset ovat LOPULTAKIN nukahtaneet ja minä huomaan hihittäväni ääneen lukiessani hetkestä, jolloin itämään tietäjät nimeltään Seltsi, Maukka ja Julle tuovat Jeesukselle suppoja, pyllypyyhkeitä ja ihottumavoidetta, niin tiedän, että kirja on täyttänyt tarkoituksensa. Saanut minut irtaantumaan hetkeksi arjesta.

Huom. tämä teos ei ole tarkoitettu tosikoille.

Jari Tervo:
Jarrusukka
Kirjakauppaliitto, 2013
ISBN 978-952-67705-1-2
118 s.

Kansikuva ei aina kerro koko totuutta

Aah, alaston mies ja levollisen näköinen nainen ysärihenkisessä kukkapaidassaan, liekö vielä kahvikuppi kädessä. Tuossapa siis rentoa kirjallisuutta kaksin kappalein, kyllä kiitos, ja eiku lainausautomaatille.

No, ööh. Kaikkea muuta. Jaana Taposen Stockan herkku mainostaa takakannessa olevansa "suomalaista chicklittiä parhaimmillaan" ja kyllähän se sitäkin on. Mutta Taponen on kirjoittanut erittäin osuvan, tosin paikoin ahdistavankin, kuvauksen nykypäivän pintaliidosta ja narsismista. Anna ja Donna ovat parhaat ystävykset, vaikka ovatkin kuin kahdesta eri maailmasta. Anna on avioeroaan kipuileva pätkätyöläinen, murrosikäisen tytön äiti, jonka päivän herkkuhetki voi joskus koostua teestä ja näkkileivästä. Donna puolestaan on kauneushoitolan omistava narsisti, jonka mielestä elämässä pärjää hyvin paksun lompakon, hyvän seksin ja täydellisen ulkonäön avulla.

Yhteisellä ostosreissulla Stockmannilla naiset tapaavat komean ja rikkaan Daniel Degerothin. Donnan pyrkimyksistä huolimatta Daniel ihastuukin Annaan, joka puolestaan ei voi sietää miestä. Tarvitaan yksi kuolemantapaus, yksi uusi ihastus ja yksi ulkomaanmatka ennenkuin rikkaan suvun perijän Degerothin todellinen luonne paljastuu...

Taponen on kuvannut erinomaisesti sikamaista Degerothia niin ulkonäön kuin käyttäytymisen suhteen. Mies on kuin suoraan Seiskan sivuilta revitty korviaan myöten veloissa oleva pintaliitojulkkis tyyliä eskoeerikäinennikonousiainenmitänäitänytonkaan. Taponen kirjoittaa myös koskettavasti erilaisissa yhteiskuntaluokissa elävien ihmisten yhteentörmäyksistä. Donnalla on varaa satsata itseensä, mutta hän on täysin kykenemätön näkemään sitä taloudellista, käytettyjen teepussien uusiokäyttöä tarkoittavaa ahdinkoa, jossa Anna elää.

Takakannessa teosta kuvataan myös sanalla "elokuvallinen". Ja hmm, tarina voisikin toimia erinomaisesti elokuvana. Minulla onkin jo mielessä täydellinen Degerothin osan esittäjä ;) .

Liisa Hännikäisen teos Onneksi oli puolestaan alkumetreillä jo niin ahdistava, raastava ja surullinen, että meinasin nakata sen mäkeen. Teos on kuitenkin niin lyhyt, että päätin lukea sen loppuun ja ahdistua oikein urakalla ;) . Onneksi on surullinen romaani surullisesta perheestä, jonka jäsenet eivät osaa millään lailla kommunikoida keskenään. Kolmesta murrosikäisestä lapsesta yksi on omalla laillaan erilainen, hidas oppija ja perhe häpeää häntä joka lailla. Siksi tämä tyttö on laitettu muualle opiskelemaan. Tyttö kuitenkin joutuu pahan koulukiusaamisen uhriksi, mutta ei saa apua miltään taholta. Vanhemmatkin vain haukkuvat ja moittivat. Välillä meinasi jo sappi alkaa kiehua, kun luki tätä v. 1997 kirjoitettua kuvausta suomalaisesta koulumaailmasta!

Perheen työtön isä kiukkuilee ja huutaa kotona, kaksi muuta lasta pyörivät siinä jaloissa ja äiti on varsinainen marttyyrinahjus, joka alkoi ärsyttää minua joka sivun jälkeen yhä enemmän ja enemmän.
Teoksen lopussa isä kuitenkin osaa katsoa itseään peiliin, mutta tuosta äidistä ei kyllä ota pirukaan selvää. Jos haluat ahdistua ja ärsyyntyä, niin lue tämä kirja, mutta älä muuten!

Ja Onneksi? Levollisesti hymyilevä blondi? WTF? Voisko joku selittää kirjan nimen ja kansikuvan tarkoituksen?


Taponen, Jaana:
Stockan herkku
Karisto Oy, 2012
ISBN 978-951-23-5607-2
413 s.

Hännikäinen, Liisa:
Onneksi
Otava, 1997
ISBN 951-1-14784-6
224 s.