Kaikki maailman pahuus asuu Ruotsissa

Oheista otsikkoa voisi käyttää kuvaamaan mitä tahansa ruotsalaista dekkaria. Jos ei pikkuiseen Ystadiin eksy kaikenmaailman sarjamurhaajia, terroristeja, väliään selvitteleviä jengejä tai huumekauppiaita, niin sitten kaikki kamaluudet matkustavat Gotlantiin ja mieluiten kesällä. Tai yleensäkin jonnekin pikkupaikkakunnalle, jossa medelsvenssonit valmistautuvat kesälomien viettoon. Lisäksi mukana pyörii ahdistunut ja ongelmaisessa avioliitossa elävä miespuolinen rikoskomisario ja vähintään yksi missinmitoissa oleva naispoliisi, johon suurinpiirtein puolet poliisilaitoksen työntekijöistä on lääpällään.

No, leikki sikseen ;). Väitän olevani niin patinoitunut dekkarinlukija, että tunnistaisin ruotsalaista alkuperää olevan dekkarin vaikka siitä olisi raavittu pois kaikki Ruotsiin viittaavat nimet ja asiat. Jokin omanlaisensa tyyli ruotsalaisilla dekkaristeilla on - ja piru vie, se on hyvä tyyli! Tämä(kin) Mari Jungstedtin uutukainen Neljäs uhri oli ahmittava kertarysäyksellä niin nopeasti kuin mahdollista. Mikä on sinänsä hassua, koska yleensä unohdan dekkarit sen siliän tien, kun olen ne lukenut. Hahmot eivät jää pyörimään mieleen eikä dekkareilla nyt mitään Nobelin kirjallisuuspalkintoa saavuteta.

Mitäs tästä nyt sitten sanoisi... juonta kun ei kannata turhia alkaa analysoida, ettei pilaa muiden lukijoiden jännitystä. Miespuolisella rikoskomisariolla on ongelmia avioliitossaan ja mies kuolaa muutenkin uhkaavasti naispuolisen kollegansa perään. Heh ;) Pankkiryöstö ja sitä seurannut teloitus johtaa toiseen teloitukseen ja lopulta kaiken ratkaisu piilee parinkymmenen vuoden takaisessa ratkaisemattomassa rikoksessa. On sijaiskotilapsia, huumeidenkäyttöä ja moottoripyöräjengejä. Ja tuosta patinoitumisesta... Pakko leuhkia ;), että arvasin hyvissä ajoin miten palapelin palat loksahtavat paikoilleen. Vinkkeinä arpi, Gotlanti ja ravintolan omistaminen.

Kustantajalle muuten vinkiksi, että kannattaisi ehkä uudistaa Jungstedtien dekkareiden ulkoasu. Takakannen kirjailijakuva kun on (laskujeni mukaan) ainakin kymmenen vuotta vanha ja samaten kirjailijan esittelyteksti, "asuu miehensä ja kahden lapsensa kanssa". Olen nimittäin sen verran lukenut ruotsalaisia naistenlehtiä, että tiedän jotain kirjailijan nykyisestä tukanväristä ja miessuhteista!

Mari Jungstedt:
Neljäs uhri
Otava, 2014
ISBN 978-951-1-26963-2
333 s.
   

Sekalainen kasa

Jahas, long time no see... Jouluhössötyksen keskellä tuli luettua pääasiassa lapsille. Itse ehdin lukea kasan rakkaustarinoita ja murhia (ja jatkoin samalla Ken Follett -projektiani). Joulukuun aikana lukemistani kirjoista nyt ei pahemmin mitään syvällisiä analyyseja revitä, mutta muutama sananen silti.

Jaana Taponen: Lalalandia

Lalalandia oli toinen lukemani Taponen ja pakko jälleen kehua Taposen taitoja piilottaa raskas ihmissuhdedraama kevyen ulkokuoren alle. Romaanin pääosassa ovat parhaat ystävykset Emma ja Leni. Emman avioliiton tuhoaa puolison uskottomus ja Leni taas tuhoaa itse oman liittonsa. Arkista draamaa tavallisista ihmisistä ilman bling bling-kuorrutusta. Heppoisa kansikuva antaa mielestäni väärää viestiä kirjan sisällöstä.

Pirkko Arhippa: Tii taa Taneli

Hmm. Kröhöm. Voisko Arhippa jo siirtyä eläkkeelle? Pikkunäppärä dekkari, pääosassa Varpu-komisario, jonka onnetonta avioliittoa ja tyttären kuolemaa muistellaan taas kerran. Kaunista Naantalin maisemien kuvausta taas kerran. Loppuun jäi tosin mielenkiintoinen koukku koskien Varpun uutta miespuolista tuttavaa.

Mari Jungstedt: Vaarallinen leikki

Erittäin ruotsalainen dekkari. Sinä, joka olet lukenut edes yhden ruotsalaisen kirjailijan kirjoittaman murhatarinan, tiedät varmasti mitä tuolla luonnehdinnalla tarkoitan. Anders Knutasin tilalla voisi aivan hyvin olla Kurt Wallander tai Martin Beck. Ja piru vie, nuo ruotsalaiset kyllä osaavat dekkarien teon!

Kate Snell: Diana - prinsessan viimeinen rakkaus

Kuvaus Dianan viimeisistä ajoista. Ei yksinomaan ylistystä ja palvontaa, vaan rehellistä tekstiä yksinäisestä naisesta, joka oli sairastunut julkisuudenkipeyteen eikä tiennyt mitä olisi elämällään tehnyt. Kirjaa lukiessani ihastelin Snellin objektiivista tapaa suhtautua kohteeseensa. Suosittelen teosta erityisesti sellaiselle lukijalle, joka haluaa lukea Dianasta muutakin kuin naistenlehtien tarjoaman totuuden.

Niina With: Taisit narrata, Stella

Jos Helen Fielding osaisi suomea, niin hänen kannattaisi lukea tämä teos ja haastaa sitten With oikeuteen kopioinnista. Tosin Stellalle on annettu hoikka vartalo ja tukku rahaa, vrt. Bridget, mutta haloo, miten h*lvetissä kolmeakymppiä lähestyvä sihteerinä työskentelevä sinkku voi asua Helsingin paraatipaikalla omistusasunnossa, käyttää Manolo Blahnikin kenkiä ja tilata yhtäkkiä yksityislennon Dubaihin? Ja tämä: "nyt ei ollut edes edellispäiväistä kahvia mikrotettavaksi" - mitä h*lvettiä on mikrottaminen ja kuka, KUKA, lämmittää juotavakseen eilistä sumppia?!? *okei, löysään pipoa*

Murha maalaiskylässä

Tuula T. Matintupa esitteli vuonna 2012 uuden romaanihenkilön: rikoskomisario Aleksanteri Piippo sai tehdä tilaa rikosylikonstaapeli Alina Männylle. Mänty debytoi Syntymään tuomittu -nimisessä dekkarissa ja keväällä 2013 ilmestyi sen seuraaja nimeltään Laululintu.

Olen nauttinut Matintuvan dekkareista juuri samasta syystä kuin murharouva Christien teoksista. Kirjoissa kun pääosassa on ainoastaan murha (ja tietysti sen selvittely!), mutta ei mitään sen syvempää yhteiskunnallista pohdintaa. Lisäksi Matintupa osaa tiivistää asiansa eikä esimerkiksi Pirkko Arhipan lailla vatvo teoksesta toiseen poliisihahmonsa yksityiselämänsä edesottamuksia. Alina Männyn siviilielämää raotetaan vaikean äitisuhteen ja siskon vauvanodotuksen myötä, mutta asioista kertominen ei ulotu sellaisiin mittasuhteisiin kuin vaikkapa Varpu Ahavan alkoholismista jankkaaminen.

Mutta itse Laululintuun siis. Hmm, mitäpä siitä sanoisi, ettei tulisi paljastaneeksi liikoja... No, on maalaiskylä uskonlahkoineen, kyläjuoppoineen ja juoruämmineen. On perhe, jonka musta lammas palaa kotikonnuilleen aloittaakseen elämänsä puhtaalta pöydältä, mutta tuleekin tapetuksi. Jossain vaiheessa yksi kyläjuopoista naukkaisee myrkkyviinaa, erään pikkutytön biologisten vanhempien taustojen penkominen sysäisee liikkeelle lumipalloefektin ja vaikka kaikki tuntuvat tietävän toistensa asiat, niin kuka loppujen lopuksi valehtelee ja kenelle? Lue, nauti ja rentoudu! Vai voiko murhaa miettiessään nauttia ja rentoutua... ;)

Tuula T. Matintupa:
Laululintu
Kustannus-Mäkelä Oy, 2013
ISBN 978-951-883-488-8
190 s.

Välipala Kurtin kanssa

Otava ilahdutti keväällä 2013 Kurt Wallanderin ystäviä julkaisemalla pienoisromaanin nimeltään Haudattu. Kirjailija Henning Mankellin esipuheen mukaan Haudattu pohjautuu alunperin Hollannissa ilmestyneeseen kaupanpäälliskirjaan. Kirja muokkautui myöhemmin BBC:n elokuvakäsikirjoitukseksi ja sitä myöten Mankellin mielestä varsin onnistuneeksi elokuvaksi. Tästä kirjailija sai sitten idean "hollantilaisen" kirjan uudelleenjulkaisusta.

Jos ajatellaan koko Wallander-kirjasarjaa, niin Haudattu sijoittuu sarjassa toiseksi viimeiselle paikalle, juuri ennen Rauhatonta miestä. Wallander etsii unelmiensa taloa, jonne voisi vetäytyä viettämään rauhallisia eläkepäiviä. Taloa, jossa komisarion seurana viihtyisi myös koira. Ystävänsä houkuttelemana Kurt lähtee katsomaan maaseudulla sijaitsevaa talovanhusta ja ihastuukin siihen tosissaan. Juuri ennen kuin talokaupoista ollaan tekemässä virallisia, niin jokin rikkoo idyllin: puutarhassa pistää maasta esiin käsi. Ihmisen käsi.

Enempää en juonikuviota viitsi kertoa, ettei muilla lukijoilla menisi jännitys pilalle! Kirja kun on kirjaimellisesti pienoisromaani, varsinainen välipala, josta on myönnettävä (anteeksi Henning ja Kurt tämä seuraava toteamus!), että ilman sitäkin olisi tullut toimeen. Varsinaisen rikoksen juoni on aika löyhä. Kiinnostavinta oli mielestäni lukea mitä Kurtille kuuluu eläkkeelle siirtymisen kynnyksellä sekä teoksen lopussa oleva essee Kurt Wallander -nimisen hahmon "syntymisestä". Suosittelen teosta ainoastaan fanaattisille Kurt-faneille - ja ne, jotka eivät ole vielä tähän ystadilaiseen komisarioon tutustuneet, niin aloittakaapa tutustuminen sarjan ensimmäisestä osasta nimeltään Kasvoton kuolema (ps. kirjasarjan aloittaminen omalla vastuulla: voi aiheuttaa voimakasta riippuvuutta).

Henning Mankell:
Haudattu
Otava, 2013
ISBN 978-951-1-27763-7
174 s.