Välipala Kurtin kanssa

Otava ilahdutti keväällä 2013 Kurt Wallanderin ystäviä julkaisemalla pienoisromaanin nimeltään Haudattu. Kirjailija Henning Mankellin esipuheen mukaan Haudattu pohjautuu alunperin Hollannissa ilmestyneeseen kaupanpäälliskirjaan. Kirja muokkautui myöhemmin BBC:n elokuvakäsikirjoitukseksi ja sitä myöten Mankellin mielestä varsin onnistuneeksi elokuvaksi. Tästä kirjailija sai sitten idean "hollantilaisen" kirjan uudelleenjulkaisusta.

Jos ajatellaan koko Wallander-kirjasarjaa, niin Haudattu sijoittuu sarjassa toiseksi viimeiselle paikalle, juuri ennen Rauhatonta miestä. Wallander etsii unelmiensa taloa, jonne voisi vetäytyä viettämään rauhallisia eläkepäiviä. Taloa, jossa komisarion seurana viihtyisi myös koira. Ystävänsä houkuttelemana Kurt lähtee katsomaan maaseudulla sijaitsevaa talovanhusta ja ihastuukin siihen tosissaan. Juuri ennen kuin talokaupoista ollaan tekemässä virallisia, niin jokin rikkoo idyllin: puutarhassa pistää maasta esiin käsi. Ihmisen käsi.

Enempää en juonikuviota viitsi kertoa, ettei muilla lukijoilla menisi jännitys pilalle! Kirja kun on kirjaimellisesti pienoisromaani, varsinainen välipala, josta on myönnettävä (anteeksi Henning ja Kurt tämä seuraava toteamus!), että ilman sitäkin olisi tullut toimeen. Varsinaisen rikoksen juoni on aika löyhä. Kiinnostavinta oli mielestäni lukea mitä Kurtille kuuluu eläkkeelle siirtymisen kynnyksellä sekä teoksen lopussa oleva essee Kurt Wallander -nimisen hahmon "syntymisestä". Suosittelen teosta ainoastaan fanaattisille Kurt-faneille - ja ne, jotka eivät ole vielä tähän ystadilaiseen komisarioon tutustuneet, niin aloittakaapa tutustuminen sarjan ensimmäisestä osasta nimeltään Kasvoton kuolema (ps. kirjasarjan aloittaminen omalla vastuulla: voi aiheuttaa voimakasta riippuvuutta).

Henning Mankell:
Haudattu
Otava, 2013
ISBN 978-951-1-27763-7
174 s.

 

Kirja, joka jäi kesken

 

Koska en pystynyt lukemaan sitä kokonaisuudessaan. Emma Donoghuen romaanissa Huone ei tosin ole mitään vikaa. Donoghuella on taito kirjoittaa ja teos onkin ollut kansainvälinen myynti- ja arvostelumenestys. Lisäksi se on ollut ehdolla arvostettujen kirjallisuuspalkintojen saajaksi.

 

Mutta aihe on sellainen, jota en pysty kohtaamaan: "Huone on riipaiseva kertomus viisivuotiaasta Jackista, joka asuu yhdessä, lukitussa huoneessa äitinsä kanssa. Jack ei tiedä, että Huone on vankila ja että hänen äitinsä on siellä vastoin tahtoaan. Jackille se on koti." Ilmeisesti äidiksi tuleminen on tehnyt tämän, että en enää pysty lukemaan mitään sellaista, jossa lapsi joutuu kärsimään. Jackin touhuista tuli aivan liikaa oma poika mieleen.

 

Tarina muistuttaa vuosien takaista itävaltalaistragediaa, jossa tytär oli joutunut isänsä sieppaamaksi ja synnyttänyt vankeudessa isälleen liudan lapsia. Huoneen tarinassa on samankaltainen kuvio: Jack syntyy ja varttuu vauvasta leikki-ikäiseksi vankeudessa. Tosin hän ei itse ymmärrä olevansa vanki ja kirjassa kuvaillaankin koskettavasti Jackin taitoa iloita kaikesta mahdollisesta hauskasta, jota Huone pystyy tarjoamaan.

 

Suosittelen kirjaa niille, joita kiinnostavat ihmisen mieli, psyyke ja sen käyttäyminen sekä vahvat psykologiset draamaromaanit. Mutta en (herkille) pikkulasten vanhemmille.   

 

Ps. Loppuratkaisu oli kuitenkin pakko kurkata: lopussa kaikki hyvin.

Emma Donoghue:
Huone
Tammi, 2013
978-951-31-6222-1

323 s.