Sekalainen kasa

Jahas, long time no see... Jouluhössötyksen keskellä tuli luettua pääasiassa lapsille. Itse ehdin lukea kasan rakkaustarinoita ja murhia (ja jatkoin samalla Ken Follett -projektiani). Joulukuun aikana lukemistani kirjoista nyt ei pahemmin mitään syvällisiä analyyseja revitä, mutta muutama sananen silti.

Jaana Taponen: Lalalandia

Lalalandia oli toinen lukemani Taponen ja pakko jälleen kehua Taposen taitoja piilottaa raskas ihmissuhdedraama kevyen ulkokuoren alle. Romaanin pääosassa ovat parhaat ystävykset Emma ja Leni. Emman avioliiton tuhoaa puolison uskottomus ja Leni taas tuhoaa itse oman liittonsa. Arkista draamaa tavallisista ihmisistä ilman bling bling-kuorrutusta. Heppoisa kansikuva antaa mielestäni väärää viestiä kirjan sisällöstä.

Pirkko Arhippa: Tii taa Taneli

Hmm. Kröhöm. Voisko Arhippa jo siirtyä eläkkeelle? Pikkunäppärä dekkari, pääosassa Varpu-komisario, jonka onnetonta avioliittoa ja tyttären kuolemaa muistellaan taas kerran. Kaunista Naantalin maisemien kuvausta taas kerran. Loppuun jäi tosin mielenkiintoinen koukku koskien Varpun uutta miespuolista tuttavaa.

Mari Jungstedt: Vaarallinen leikki

Erittäin ruotsalainen dekkari. Sinä, joka olet lukenut edes yhden ruotsalaisen kirjailijan kirjoittaman murhatarinan, tiedät varmasti mitä tuolla luonnehdinnalla tarkoitan. Anders Knutasin tilalla voisi aivan hyvin olla Kurt Wallander tai Martin Beck. Ja piru vie, nuo ruotsalaiset kyllä osaavat dekkarien teon!

Kate Snell: Diana - prinsessan viimeinen rakkaus

Kuvaus Dianan viimeisistä ajoista. Ei yksinomaan ylistystä ja palvontaa, vaan rehellistä tekstiä yksinäisestä naisesta, joka oli sairastunut julkisuudenkipeyteen eikä tiennyt mitä olisi elämällään tehnyt. Kirjaa lukiessani ihastelin Snellin objektiivista tapaa suhtautua kohteeseensa. Suosittelen teosta erityisesti sellaiselle lukijalle, joka haluaa lukea Dianasta muutakin kuin naistenlehtien tarjoaman totuuden.

Niina With: Taisit narrata, Stella

Jos Helen Fielding osaisi suomea, niin hänen kannattaisi lukea tämä teos ja haastaa sitten With oikeuteen kopioinnista. Tosin Stellalle on annettu hoikka vartalo ja tukku rahaa, vrt. Bridget, mutta haloo, miten h*lvetissä kolmeakymppiä lähestyvä sihteerinä työskentelevä sinkku voi asua Helsingin paraatipaikalla omistusasunnossa, käyttää Manolo Blahnikin kenkiä ja tilata yhtäkkiä yksityislennon Dubaihin? Ja tämä: "nyt ei ollut edes edellispäiväistä kahvia mikrotettavaksi" - mitä h*lvettiä on mikrottaminen ja kuka, KUKA, lämmittää juotavakseen eilistä sumppia?!? *okei, löysään pipoa*

Kansikuva ei aina kerro koko totuutta

Aah, alaston mies ja levollisen näköinen nainen ysärihenkisessä kukkapaidassaan, liekö vielä kahvikuppi kädessä. Tuossapa siis rentoa kirjallisuutta kaksin kappalein, kyllä kiitos, ja eiku lainausautomaatille.

No, ööh. Kaikkea muuta. Jaana Taposen Stockan herkku mainostaa takakannessa olevansa "suomalaista chicklittiä parhaimmillaan" ja kyllähän se sitäkin on. Mutta Taponen on kirjoittanut erittäin osuvan, tosin paikoin ahdistavankin, kuvauksen nykypäivän pintaliidosta ja narsismista. Anna ja Donna ovat parhaat ystävykset, vaikka ovatkin kuin kahdesta eri maailmasta. Anna on avioeroaan kipuileva pätkätyöläinen, murrosikäisen tytön äiti, jonka päivän herkkuhetki voi joskus koostua teestä ja näkkileivästä. Donna puolestaan on kauneushoitolan omistava narsisti, jonka mielestä elämässä pärjää hyvin paksun lompakon, hyvän seksin ja täydellisen ulkonäön avulla.

Yhteisellä ostosreissulla Stockmannilla naiset tapaavat komean ja rikkaan Daniel Degerothin. Donnan pyrkimyksistä huolimatta Daniel ihastuukin Annaan, joka puolestaan ei voi sietää miestä. Tarvitaan yksi kuolemantapaus, yksi uusi ihastus ja yksi ulkomaanmatka ennenkuin rikkaan suvun perijän Degerothin todellinen luonne paljastuu...

Taponen on kuvannut erinomaisesti sikamaista Degerothia niin ulkonäön kuin käyttäytymisen suhteen. Mies on kuin suoraan Seiskan sivuilta revitty korviaan myöten veloissa oleva pintaliitojulkkis tyyliä eskoeerikäinennikonousiainenmitänäitänytonkaan. Taponen kirjoittaa myös koskettavasti erilaisissa yhteiskuntaluokissa elävien ihmisten yhteentörmäyksistä. Donnalla on varaa satsata itseensä, mutta hän on täysin kykenemätön näkemään sitä taloudellista, käytettyjen teepussien uusiokäyttöä tarkoittavaa ahdinkoa, jossa Anna elää.

Takakannessa teosta kuvataan myös sanalla "elokuvallinen". Ja hmm, tarina voisikin toimia erinomaisesti elokuvana. Minulla onkin jo mielessä täydellinen Degerothin osan esittäjä ;) .

Liisa Hännikäisen teos Onneksi oli puolestaan alkumetreillä jo niin ahdistava, raastava ja surullinen, että meinasin nakata sen mäkeen. Teos on kuitenkin niin lyhyt, että päätin lukea sen loppuun ja ahdistua oikein urakalla ;) . Onneksi on surullinen romaani surullisesta perheestä, jonka jäsenet eivät osaa millään lailla kommunikoida keskenään. Kolmesta murrosikäisestä lapsesta yksi on omalla laillaan erilainen, hidas oppija ja perhe häpeää häntä joka lailla. Siksi tämä tyttö on laitettu muualle opiskelemaan. Tyttö kuitenkin joutuu pahan koulukiusaamisen uhriksi, mutta ei saa apua miltään taholta. Vanhemmatkin vain haukkuvat ja moittivat. Välillä meinasi jo sappi alkaa kiehua, kun luki tätä v. 1997 kirjoitettua kuvausta suomalaisesta koulumaailmasta!

Perheen työtön isä kiukkuilee ja huutaa kotona, kaksi muuta lasta pyörivät siinä jaloissa ja äiti on varsinainen marttyyrinahjus, joka alkoi ärsyttää minua joka sivun jälkeen yhä enemmän ja enemmän.
Teoksen lopussa isä kuitenkin osaa katsoa itseään peiliin, mutta tuosta äidistä ei kyllä ota pirukaan selvää. Jos haluat ahdistua ja ärsyyntyä, niin lue tämä kirja, mutta älä muuten!

Ja Onneksi? Levollisesti hymyilevä blondi? WTF? Voisko joku selittää kirjan nimen ja kansikuvan tarkoituksen?


Taponen, Jaana:
Stockan herkku
Karisto Oy, 2012
ISBN 978-951-23-5607-2
413 s.

Hännikäinen, Liisa:
Onneksi
Otava, 1997
ISBN 951-1-14784-6
224 s.

 

Itkaistaan ja kännyköidään

Pirkko Arhipan/Marja Orkoman julkaisutahti on tutun turvallinen: keväisin viihderomaani Marja Orkomana ja syksyisin dekkari omana itsenään eli Arhippana. Tämän kevään Orkoma-romaani Lesti & Lautanen on aloitus uudelle sarjalle nimeltään Satakielisiskot. Kaksi nuorta naista, Henna ja Auri, saapuvat yhtä aikaa Satakielilaaksoon asuntoesittelyyn, jossa tarjolla on tyhjilleen jäänyt liiketila. Naiset eivät tunne toisiaan ennestään, mutta yhteinen sävel löytyy pian. Vanha, rapistunut rakennus hurmaa omista yrityksistä haaveilevat naiset ja niin Hennasta ja Aurista tulee kämppäkaverit. Satakielilaakso saakin täten kaksi uutta yrittäjää: Henna avaa oman suutarinliikkeen ja Auri lounasravintolan. Ja löytyypä liiketilasta vielä pikku kaksio, jonka naiset remontoivat yhteiseksi asunnokseen.

Ja kaiken keskellä on tietenkin lemmenhuolia, poikaystäviä tulee ja menee. Niihin Orkoma olisi mielestäni saanutkin jäädä - kirjaa kun vaivaa sama asia, joka on vaivannut Arhipan/Orkoman teoksia jo pidemmän aikaa. Niihin nimittäin tungetaan aivan liikaa erilaisia teemoja ja juonenkäänteitä. Tähänkin suhteelliseen lyhyeen (206 s.) viihderomaaniin on oman yrityksen perustamiseen liittyvien juonenkäänteiden lisäksi tungettu esimerkiksi Hennan äitiin kohdistunut työpaikkakiusaaminen ja siitä johtuva psyykkinen sairastelu, Hennan isovanhempien leipomo ja kaikki siihen liittyvä historia, rasismi, perheeltään piilotettu muslimityttö, Aurin entisen työnantajan puukottaminen ja  tämän puolison ms-tauti sekä yksi kultaiseen häkkiin vangittu kotirouva. Viimeksi mainittu on muuten kovinkin tuttu hahmo Arhipan/Orkoman teoksissa ja taas tulee mieleen, että onkohan kirjailija kenties itse joskus ollut sellainen? Mutta toisaalta, tässä on kyseessä uuden sarjan aloitusosa eli ehkäpä nuo kaikki kuuluvat olennaisina osina Satakielisiskojen tarinaan. Sen tulemme näkemään vuosien mittaan.

Mutta unitabletit, valuva kahvi (ei kahvi valu keittimessä, se tippuu!), itkaiseminen ja kännyköinti eli auta armias näiden omituisten, vanhahtavien sanojen kanssa! Vaikka Lesti & Lautanen on tutun turvallista ja harmitonta viihdettä, niin kirjailija taitaa silti olla parhaimmillaan kuvaillessaan vanhempien rouvashenkilöiden elämää... (esimerkiksi Varpu-komisario, jos tunnette tapauksen). Parikymppisen naisen pään sisälle hän ei pääse ja siksi Hennasta ja Aurista tuleekin mielikuva, että he ovat sellaisia arsenikkia & vanhoja pitsejä -tyylisiä ikäneitoja. Toivottavasti sarjan seuraavassa osassa on kiinnitetty enemmän huomiota nuorelle naiselle tyypillisempään kielenkäyttöön sekä etenkin teknisten vempaimien ja sosiaalisen median maailmassa sukkuloimiseen...

Marja Orkoma:
Lesti & Lautanen
Kustannus-Mäkelä Oy, 2013
ISBN 978-951-883-489-5

Polttaa kesäkatu kuuma...

...ja silloin, jos koskaaan, on mitä mainioin syy uppoutua chick-lit -kirjallisuuden maailmaan. Mutta hmm hetkonen, mitähän tässä oikein yritän selittää? Miksi chick-litin eli ihanan hömpän lukemiselle pitäisi olla joku erityinen syy? Aivan niinkuin syksyn ja talven pimeys olisi sitten pyhitetty vain Dostojevskille ja Finlandia-voittajalle (jota ei Puhdistusta lukuunottamatta taida lukea kukaan muu kuin palkinnosta päättävä diktaattorivalitsija).

Sari Luhtasen Murusia ja Veera Vaahteran Rakkautta, vahingossa ovat ihmissuhdehömppää parhaimmasta päästä. Tarjolla on esimerkiksi tunteistaan epävarmoja naisia, odottamaton raskaus, lemmikkieläinvanhus, muutama poikaystävänahjus, seksiä, ongelmaisia sukulaissuhteita, huumoria, puutarhanhoitoa ja arktista hysteriaa. Kaava on kummassakin lähes sama ja lopputuloksen -eli kuka rakastuu keneen- voi arvata jo kirjojen puolessavälissä. Minä siis jopa pystyin lukea kummatkin kirjat viimeiselle sivulle asti ilman etukäteisluurauksia (niin, tunnetusti kun tapaan kurkkia varsinkin dekkareiden loppuratkaisuja ennakkoon ja KVG Amazing racen voittajaparin)!

Kirjojen henkilöt ja juonet eivät tarjoa sen syvällisempiä aineksi kirja-analyyseihin. Kirjat ovat kuin Suomen kesä: kevyitä, kepeitä, lyhyitä, nautinnollisia ja raikkaita ilman turhia murehtimisia! 

Sari Luhtanen:
Murusia
Tammi, 2013
ISBN 978-951-31-7132-2
224 s.

Veera Vaahtera:
Rakkautta, vahingossa
Tammi, 2013
ISBN 978-951-31-7134-6
239 s.