Hitokseen sydämiä!

<3 <3 <3 <3 <3 <3 Komisario Sakari Koskinen <3 <3 <3 <3 <3 <3 Älkää kysykö enempää!

 

 

Seppo Jokinen:

Mustat sydämet

Crime Time, 2014

ISBN 978-952-289-136-5

339 s.

 



 

 

Elsistä Astaan

Oi, tässäpä romaani minun makuuni! Kotimainen perhedraama, jonka aikajana ulottuu 1950-luvun kieppeiltä aina tähän päivään asti. Laura Lähteenmäen kirjoittama Ikkunat yöhön kertoo, takakansitekstiä lainaten, "synnytyksen jälkeisestä masennuksesta aikana, jolloin sille ei vielä ollut nimeä".

Kaupunkilaistyttö Elsi ihastuu, rakastuu ja on yhtäkkiä Niityn metsätilan nuori emäntä, Einon vaimo ja kolmen peräkanaa syntyneen lapsen äiti. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta niin ei kuitenkaan ole. Elsin elämästä katoavat ilo ja värit eikä hän jaksa edes vaihtaa yöpukua päivävaatteisiin. Puoliso ja anoppi yrittävät auttaa niinkuin parhaiten osaavat, samoin sisko, joka hakee Elsin luokseen kylään haistelemaan kaupungin tuulia. Lopuksi vaikean masennustilan ja lääkkeiden yhdistelmä aiheuttaa tragedian, joka repii Elsin irti perheestään.

Vuodet kuluvat ja Elsin tyttäret aikuistuvat. Sisarukset Arja ja Asta erkanevat toisistaan ja Asta jää yksin luotsaamaan Niityn sukutilaa. Muistan nähneeni jossain tätä teosta koskevassa arvostelussa lauseen "Asta on nykykirjallisuuden inhottavin hahmo" - ja enpä asiaa paremmin voisi sanoa! Astan hahmo liippasi liian likeltä itseäni, koska tunnistan hahmon omasta sukupiiristäni. Yksinäinen elämän katkeroittama nainen, jonka mielestä kukaan muu kuin hän ei osaa tehdä mitään ja jolla on kanttia heitellä ties mitä törkeyksiä päin jopa pikkulapsen naamaa.

Asta kuitenkin saa lapsen, Roopen. Poika kasvaa aikanaan mieheksi ja niinkuin luonnollista on, tuo taloon tyttöystävän. Teresa ei ole millään lailla Astan mieleen ja lopulta Teresan kohtaloon kietoutuvat myös Arjan lapset. Olisivatko asiat menneet toisin, jos Elsi olisi pysynyt terveenä, pysynyt Einon vaimona niin myötä- kuin vastamäessä ja ennenkaikkea ollut äitinä Arjalle ja Astalle?

Kirja oli sekoitus niin sukudraamaa kuin trilleriä ja itseäni sen ihmiset koskettivat monella lailla. Äitinä jäin miettimään neuvolan loistavan poissaolollaan. 2010-luvulla äiti kun joutuu täyttämään kaikenlaisia mielialalomakkeita neuvolassa eli yhteiskunta huolehtii myös äidistä. Miten oli vuosikymmeniä sitten, tarkistiko terveydenhoitaja vain vauvan ja totesi, että kaikki kunnossa? Miten ihmeessä kukaan ei ymmärtänyt, että Elsi on sairas?

Rankka, mutta hyvä lukukokemus. Sellainen kirja, joka on kliseisesti sanottuna pakko ahmia kerralla ;)

Laura Lähteenmäki:
Ikkunat yöhön
WSOY, 2014
ISBN 978-951-0-40383-9
269 s.

Sekalainen kasa

Jahas, long time no see... Jouluhössötyksen keskellä tuli luettua pääasiassa lapsille. Itse ehdin lukea kasan rakkaustarinoita ja murhia (ja jatkoin samalla Ken Follett -projektiani). Joulukuun aikana lukemistani kirjoista nyt ei pahemmin mitään syvällisiä analyyseja revitä, mutta muutama sananen silti.

Jaana Taponen: Lalalandia

Lalalandia oli toinen lukemani Taponen ja pakko jälleen kehua Taposen taitoja piilottaa raskas ihmissuhdedraama kevyen ulkokuoren alle. Romaanin pääosassa ovat parhaat ystävykset Emma ja Leni. Emman avioliiton tuhoaa puolison uskottomus ja Leni taas tuhoaa itse oman liittonsa. Arkista draamaa tavallisista ihmisistä ilman bling bling-kuorrutusta. Heppoisa kansikuva antaa mielestäni väärää viestiä kirjan sisällöstä.

Pirkko Arhippa: Tii taa Taneli

Hmm. Kröhöm. Voisko Arhippa jo siirtyä eläkkeelle? Pikkunäppärä dekkari, pääosassa Varpu-komisario, jonka onnetonta avioliittoa ja tyttären kuolemaa muistellaan taas kerran. Kaunista Naantalin maisemien kuvausta taas kerran. Loppuun jäi tosin mielenkiintoinen koukku koskien Varpun uutta miespuolista tuttavaa.

Mari Jungstedt: Vaarallinen leikki

Erittäin ruotsalainen dekkari. Sinä, joka olet lukenut edes yhden ruotsalaisen kirjailijan kirjoittaman murhatarinan, tiedät varmasti mitä tuolla luonnehdinnalla tarkoitan. Anders Knutasin tilalla voisi aivan hyvin olla Kurt Wallander tai Martin Beck. Ja piru vie, nuo ruotsalaiset kyllä osaavat dekkarien teon!

Kate Snell: Diana - prinsessan viimeinen rakkaus

Kuvaus Dianan viimeisistä ajoista. Ei yksinomaan ylistystä ja palvontaa, vaan rehellistä tekstiä yksinäisestä naisesta, joka oli sairastunut julkisuudenkipeyteen eikä tiennyt mitä olisi elämällään tehnyt. Kirjaa lukiessani ihastelin Snellin objektiivista tapaa suhtautua kohteeseensa. Suosittelen teosta erityisesti sellaiselle lukijalle, joka haluaa lukea Dianasta muutakin kuin naistenlehtien tarjoaman totuuden.

Niina With: Taisit narrata, Stella

Jos Helen Fielding osaisi suomea, niin hänen kannattaisi lukea tämä teos ja haastaa sitten With oikeuteen kopioinnista. Tosin Stellalle on annettu hoikka vartalo ja tukku rahaa, vrt. Bridget, mutta haloo, miten h*lvetissä kolmeakymppiä lähestyvä sihteerinä työskentelevä sinkku voi asua Helsingin paraatipaikalla omistusasunnossa, käyttää Manolo Blahnikin kenkiä ja tilata yhtäkkiä yksityislennon Dubaihin? Ja tämä: "nyt ei ollut edes edellispäiväistä kahvia mikrotettavaksi" - mitä h*lvettiä on mikrottaminen ja kuka, KUKA, lämmittää juotavakseen eilistä sumppia?!? *okei, löysään pipoa*

Väsynyt äiti

Mitä tästä nyt sanoisi. Kuluvana syksynä paljon tapetilla ollut Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, tarina lestadiolaisperheen äidin väsymyksestä, henkisestä romahtamisesta ja jaloilleen nousemisesta. No, uskonnollisiin näkökohtiin en ota mitään kantaa, koska en tiedä asiasta tarpeeksi. En tunne lestadiolaisuutta, vaan olen juurikin se tapakristitty, joka käy kerran vuodessa kirkossa laulamassa kauneimpia joululauluja. Ja kun teoksesta kuorii pois uskonnollisen problematiikan, niin tarina on mielestäni ennenkaikkea rakkaustarina. Aleksi ei anna Viljan kuolla, vaan tekee itse oman ratkaisunsa edesauttaakseen vaimonsa toipumista.

 

Rauhala kuvaa hienosti jokaiselle vanhemmalle tuttuja hetkiä. Sitä kuinka ruoka pitää olla valmisteltuna ennen pihalle lähtöä, koska ei niitä perunoita enää siinä vaiheessa aleta kuoria, kun tullaam takaisin sisälle nälkäisen lapsilauman kanssa. Sitä kuinka nautinnollista olisi lähteä aamulla yksin ulos kahvitermoksen kanssa ja nauttia hetken hiljaisuudesta -  mutta se lähtemisen vaikeus! Aina kun jostakin kuuluu pienten askeleiden ääniä ja vaatimuksia mukaanpääsemisestä. Mannapuurolle maistuvien onnenhetkien ohessa lapsiperheellisen elämää voi olla kovinkin uuvuttavaa - ja siksi kirjaa lukiessani ihmettelin, että miksi nämä tällaiset loppuunpalaneet Viljat sitten yrittävät pärjätä yksin?

Ja koska tuo ihmetykseni kasvoi sivu toisensa jälkeen, niin en siksi osaa sanoa tästä kirjasta mitään "sen henkevämpää" kuin taivastella tätä suomalaisissa syvään istuvaa yksin pärjäämisen kulttuuria. Ei tartte auttaa! Jeesus ei varmastikaan olisi pahastunut, jos Vilja olisi tilannut kotiin kodinhoitajan, vienyt lapset jonnekin hoitoon tai leikkipuistoon ja paiskannut itse hetkeksi soffalle maate. ;)

  

 

Pauliina Rauhala:

Taivaslaulu

Gummerus Kustannus Oy, 2013

ISBN 978-951-20-9128-7

281 s.

 

Mistä voisi lainata vauvan?

Olin jossain vaiheessa armoton Jari Tervo-fani. Luin kirjat ja kolumnit, katsoin Uutisvuodon uskollisesti viikko toisensa jälkeen ja osaan yhä edelleen ulkoa Poliisin poika -elokuvan lähes koko dialogin. Ja yhä edelleen yksi lempisitaattejani on tämä: "Miksi pitää kirjoittaa 'Ulkona oli sankka lumipyry', kun saman asian voi ilmaista sanalla 'Pyrytti'? Ulkona se pyry kuitenkin on ja useimmissa tapauksissa sankka." 

Jossain vaiheessa Tervon viljelemä rakastamani puujalkahuumori alkoi kuitenkin tökkiä ja kikkaratukkaa tuntui muutenkin tulvivan joka tuutista. Mies alkoi mielestäni toistaa itseään. En siis ole viime vuosien varrella vaivautunut laittamaan itseäni Tervon menestysromaanien varausjonoihin. Kirjaston hyllystä bongattu Jarrusukka näytti kuitenkin sellaiselta, että se voisi palauttaa uskoni tähän kirjailijaan. Kyseessä on kuluneen vuoden Kirjan ja ruusun päivän nimikkoteos.

Ja kyllä, minä tykkäsin. Tässä teoksessa oli juurikin sitä tervomaista huumoria, johon joskus aikoinaan rakastuin ja joka iskee minuun täysillä. En tiedä miten sitä parhaiten kuvaisi, onko se nyt sitten mustaa vai lakonista huumoria vai mitä. Jarrusukka kertoo sijaispätkää tekevän opettajan joulukuvaelmajärjestelyistä. Jeesus-vauva sairastuu, samaten itämään tietäjät ja Neitsyt Marian etsintä treffipalstan kautta vie opettajan lopulta poliisin puhutteluun. Juonenkäänteisiin kuuluu myös käyttäytymistieteitä harrastava mummeli ja taustalla kulkee tarina opettajan omaa perhettä kohdanneesta surusta.

Teosta on (kritiikkien perusteella) moitiskeltu jonkinlaiseksi välipalaksi ja onhan se sitä: ohut pienoisromaani, jonka lukee yhdeltä istumalta. Mutta minä ainakin kaipaan ja nykyistä elämäntilannettani ajatellen jopa tarvitsen tällaisia kirjoja! Kun illalla koittaa LOPULTAKIN se aika, kun lapset ovat LOPULTAKIN nukahtaneet ja minä huomaan hihittäväni ääneen lukiessani hetkestä, jolloin itämään tietäjät nimeltään Seltsi, Maukka ja Julle tuovat Jeesukselle suppoja, pyllypyyhkeitä ja ihottumavoidetta, niin tiedän, että kirja on täyttänyt tarkoituksensa. Saanut minut irtaantumaan hetkeksi arjesta.

Huom. tämä teos ei ole tarkoitettu tosikoille.

Jari Tervo:
Jarrusukka
Kirjakauppaliitto, 2013
ISBN 978-952-67705-1-2
118 s.

Kansikuva ei aina kerro koko totuutta

Aah, alaston mies ja levollisen näköinen nainen ysärihenkisessä kukkapaidassaan, liekö vielä kahvikuppi kädessä. Tuossapa siis rentoa kirjallisuutta kaksin kappalein, kyllä kiitos, ja eiku lainausautomaatille.

No, ööh. Kaikkea muuta. Jaana Taposen Stockan herkku mainostaa takakannessa olevansa "suomalaista chicklittiä parhaimmillaan" ja kyllähän se sitäkin on. Mutta Taponen on kirjoittanut erittäin osuvan, tosin paikoin ahdistavankin, kuvauksen nykypäivän pintaliidosta ja narsismista. Anna ja Donna ovat parhaat ystävykset, vaikka ovatkin kuin kahdesta eri maailmasta. Anna on avioeroaan kipuileva pätkätyöläinen, murrosikäisen tytön äiti, jonka päivän herkkuhetki voi joskus koostua teestä ja näkkileivästä. Donna puolestaan on kauneushoitolan omistava narsisti, jonka mielestä elämässä pärjää hyvin paksun lompakon, hyvän seksin ja täydellisen ulkonäön avulla.

Yhteisellä ostosreissulla Stockmannilla naiset tapaavat komean ja rikkaan Daniel Degerothin. Donnan pyrkimyksistä huolimatta Daniel ihastuukin Annaan, joka puolestaan ei voi sietää miestä. Tarvitaan yksi kuolemantapaus, yksi uusi ihastus ja yksi ulkomaanmatka ennenkuin rikkaan suvun perijän Degerothin todellinen luonne paljastuu...

Taponen on kuvannut erinomaisesti sikamaista Degerothia niin ulkonäön kuin käyttäytymisen suhteen. Mies on kuin suoraan Seiskan sivuilta revitty korviaan myöten veloissa oleva pintaliitojulkkis tyyliä eskoeerikäinennikonousiainenmitänäitänytonkaan. Taponen kirjoittaa myös koskettavasti erilaisissa yhteiskuntaluokissa elävien ihmisten yhteentörmäyksistä. Donnalla on varaa satsata itseensä, mutta hän on täysin kykenemätön näkemään sitä taloudellista, käytettyjen teepussien uusiokäyttöä tarkoittavaa ahdinkoa, jossa Anna elää.

Takakannessa teosta kuvataan myös sanalla "elokuvallinen". Ja hmm, tarina voisikin toimia erinomaisesti elokuvana. Minulla onkin jo mielessä täydellinen Degerothin osan esittäjä ;) .

Liisa Hännikäisen teos Onneksi oli puolestaan alkumetreillä jo niin ahdistava, raastava ja surullinen, että meinasin nakata sen mäkeen. Teos on kuitenkin niin lyhyt, että päätin lukea sen loppuun ja ahdistua oikein urakalla ;) . Onneksi on surullinen romaani surullisesta perheestä, jonka jäsenet eivät osaa millään lailla kommunikoida keskenään. Kolmesta murrosikäisestä lapsesta yksi on omalla laillaan erilainen, hidas oppija ja perhe häpeää häntä joka lailla. Siksi tämä tyttö on laitettu muualle opiskelemaan. Tyttö kuitenkin joutuu pahan koulukiusaamisen uhriksi, mutta ei saa apua miltään taholta. Vanhemmatkin vain haukkuvat ja moittivat. Välillä meinasi jo sappi alkaa kiehua, kun luki tätä v. 1997 kirjoitettua kuvausta suomalaisesta koulumaailmasta!

Perheen työtön isä kiukkuilee ja huutaa kotona, kaksi muuta lasta pyörivät siinä jaloissa ja äiti on varsinainen marttyyrinahjus, joka alkoi ärsyttää minua joka sivun jälkeen yhä enemmän ja enemmän.
Teoksen lopussa isä kuitenkin osaa katsoa itseään peiliin, mutta tuosta äidistä ei kyllä ota pirukaan selvää. Jos haluat ahdistua ja ärsyyntyä, niin lue tämä kirja, mutta älä muuten!

Ja Onneksi? Levollisesti hymyilevä blondi? WTF? Voisko joku selittää kirjan nimen ja kansikuvan tarkoituksen?


Taponen, Jaana:
Stockan herkku
Karisto Oy, 2012
ISBN 978-951-23-5607-2
413 s.

Hännikäinen, Liisa:
Onneksi
Otava, 1997
ISBN 951-1-14784-6
224 s.

 

Oi!

Kun samassa teoksessa on kuvattu Suomen historiaa, suomalaista kultuurihistoriaa ja suomalaisen

arjen historiaa, niin voiko sellaista kirjaa mitään muutakuin rakastaa? Ei voi.

Paimentyttö avaa Enni Mustosen uuden sarjan nimeltään Syrjästäkatsojan tarinoita. Tarina lähtee liikkeelle 1800-luvun loppupuolelta köyhästä kalastajanmökistä, jossa 13-vuotias Ida asuu sairaan äitinsä kanssa. Ida jää kuitenkin orvoksi ja joutuu lähtemään kotoaan. Lyhyen karjakonpestin ja vakavan onnettomuuden jälkeen Ida päätyy pikkupiiaksi itsensä Sakari Topeliuksen perheeseen. Päivät ovat täynnä työtä kukonlaulusta iltamyöhäiseen, mutta pian Ida kuitenkin löytää paikkansa Topeliuksen perheessä.

Tämä kirja oli minulle todellinen nautinto juurikin blogin ensimmäisessä virkkeessä mainitsemieni seikkojen takia - ja onhan kirja myös hyvin ja huolellisesti kirjoitettu! Teoksesta tuli mieleen Eira Pättikankaan romaanit ja se mitä aina mietin niitä lukiessani (Pättikangas kirjoittaa pääasiassa historiallisia romaaneja) eli millä ihmeen sisulla ja sitkeydellä nuo entisaikojen paimentytöt ja pikkupiiat oikein jaksoivat päivästä toiseen? Heillä ei ollut kertakaikkiaan yhtään mitään. Ida ei omistanut edes alushousuja.

Toinen miettimisen aihe on loppumattomalta tuntuva kotitaloustöiden määrä. Ei ollut lämmintä juoksevaa vettä, ei imuria, kahvinkeitintä, mikroaaltouunia, valmisruoki,a pyykkikonetta... vaan kaikki piti tehdä itse omin käsin alusta alkaen. Jopa terveyssiteet tai siis stoptuukit, kuten Irene-mamselli Idaa opettaa, oli kudottava itse. Ja stoptuukien kutominen, peseminen ja ja kuivattaminen oli tehtävä mahdollisimman hiljaa ja piilossa. Idalla ei totisesti ollut tekemisen puutetta, mutta ei hän silti kohtaloaan surkutellut. Hmm, ehkäpä nykyihmisellä olisi jotain opittavaa menneiden vuosisatojen naisten elämästä?

Ja vaikka jo kuvittelinkin tietäväni suomalaisen kirjallisuuden historian suurmiehistä kaiken ;) , niin enpäs tiennytkään. Paimentytössä avatui aivan uusia piirteitä professori Topeliuksesta: en ollut edes käsittänyt kuinka naisvaltaisessa ympäristössä hän eli :). Paimentytöstä sainkin kimmokkeen tutkia tarkemmin -pitkästä aikaa!- Topeliuksen maailmaa.

Ainoa ongelma tässä nyt sitten on se, että miten malttaa odottaa jatkoa? Teoksen lopussa kun Topeliuksen kuolemaa sureva Ida saa kuulla, että Erik Järnefeltin Aino-sisko etsii luotettevaa lastenhoitajaa. Niin, juurikin tämä Aino, joka "on naimissa sen viuluniekan ja säveltäjän kanssa"...

Enni Mustonen:
Paimentyttö
Otava, 2013
ISBN 978-951-1-27207-6
363 s.

"Karhun kanssa painii lyön...

... ja maailma unholaan jääköön!"

Tehdään nyt aivan ensin selväksi se, että en todellakaan ole mikään erä- tai metsähenkinen ihminen. Minulle käsite "metsä" tarkoittaa sitä, että käyn kerran vuodessa vanhempieni kesäpaikkaa ympäröivässä metsässä katsomassa olisiko siellä marjoja tai sieniä. Kesämökki ja saunarakennus täytyvät koko ajan olla näkyvillä, muuten ei tule mistään mitään ;). Mutta karhu on jostain kumman syystä kiehtova eläin ja kun näin komean karhunnaaman pilkottavan kirjaston hyllyssä, niin tottakai uteliasuuteni heräsi!

Kamppailuja karhun kanssa 1800-luvulta nykypäiviin on Erno Paasilinnan toimittama komea antologia karhunpyynnistä kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. Esipuheessaan Paasilinna kuvailee karhua eläimenä juuri niinkuin se minuakin kiinnostaa: se on metsiemme kunnioitetuin ja monen monta hellittelynimeä omaava peto, joka on Kalevalan päivistä asti ollut kirjallisuutemme kuvatuin eläin. Kuuluisista karhunkaatajista on kerrottu ja kirjoitettu ylistäviä sankaritarinoita. Karhua on jumaloitu, pelätty, ihailtu ja saalistettu. Siitä on riittänyt ruuaksi ja lämmittäväksi turkiksi, mutta silti sitä on kunnioitettu metsän jumalana.

Karhuantologia alkaa kansankertojien kuvauksilla, joista vanhimmat ovat 1800-luvun alusta asti. Nämä kuvaukset perustuvat Suomen kansan murrekirjan aineistoon, jota kerättiin 1930-40 -luvuilla. Kansanmiesten tarinat ovat melko hyytäviä karhunmetsästystarinoita, mutta niiden lukemista vaikeuttavat juurikin erilaiset murreasut. Ääneenluettuna tarinat toimisivat vielä paremmin!

Murretarinoita seuraa vajaat nelisenkymmentä metsästystarinaa, jotka on poimittu esimerkiksi Ilmari Kiannon, Sakari Pälsin, Arto Paasilinnan ja Antti Tuurin tuotannoista. Onpa mukana yksi naisenkin kirjoittama kohtaaminen karhun kanssa: Annikki Kariniemi kertoo tarinassaan Karhun kanssa kasvotusten siitä miltä tuntui katsoa metsän kuningasta silmästä silmään. Ja onhan mukana toki kaikkien aikojen kuuluisin karhunpyytäjä ja metsästystilastojen ennätysmies Martti Kitunen (1747-1833). Antologia sisältää niin Sakari Topeliuksen kuin Heikki Korhosen kirjoittamat Kitus-tarinat.

Ja vaikka en tiedä mitään metsästämisen periaatteista, niin aika raakaa tuo karhunkaato on menneinä vuosisatoina ollut. Karhuja on surutta tapettu talvipesiin, samaten pennut ovat olleet riistaa siinä missä muutkin metsäneläimet. Mutta no, eipä silloin sata vuotta sitten ollut kauppojen kylmäaltaita täynnä tyhjiöpakattuja broilerisuikaleita, joten jos oli nälkä, niin ei muuta kuin metsälle.

Teosta täydentävät hieno nelivärinen kuvaliite ja petotutkijan analyysi karhun asemasta nyky-Suomessa. Tätä kirjaa oli mukava lueskella pala palalta pitkin kesää (nautin yleensäkin antologioiden lukemisesta) - ja kiittää hiljaa mielessään nykyaikaista helppoa ruuanlaittoa ;).

Erno Paasilinna (toim.):
Kamppailuja karhun kanssa 1800-luvulta nykypäiviin
Otava, 2001
ISBN 951-1-17022-8
380 s.

Murha maalaiskylässä

Tuula T. Matintupa esitteli vuonna 2012 uuden romaanihenkilön: rikoskomisario Aleksanteri Piippo sai tehdä tilaa rikosylikonstaapeli Alina Männylle. Mänty debytoi Syntymään tuomittu -nimisessä dekkarissa ja keväällä 2013 ilmestyi sen seuraaja nimeltään Laululintu.

Olen nauttinut Matintuvan dekkareista juuri samasta syystä kuin murharouva Christien teoksista. Kirjoissa kun pääosassa on ainoastaan murha (ja tietysti sen selvittely!), mutta ei mitään sen syvempää yhteiskunnallista pohdintaa. Lisäksi Matintupa osaa tiivistää asiansa eikä esimerkiksi Pirkko Arhipan lailla vatvo teoksesta toiseen poliisihahmonsa yksityiselämänsä edesottamuksia. Alina Männyn siviilielämää raotetaan vaikean äitisuhteen ja siskon vauvanodotuksen myötä, mutta asioista kertominen ei ulotu sellaisiin mittasuhteisiin kuin vaikkapa Varpu Ahavan alkoholismista jankkaaminen.

Mutta itse Laululintuun siis. Hmm, mitäpä siitä sanoisi, ettei tulisi paljastaneeksi liikoja... No, on maalaiskylä uskonlahkoineen, kyläjuoppoineen ja juoruämmineen. On perhe, jonka musta lammas palaa kotikonnuilleen aloittaakseen elämänsä puhtaalta pöydältä, mutta tuleekin tapetuksi. Jossain vaiheessa yksi kyläjuopoista naukkaisee myrkkyviinaa, erään pikkutytön biologisten vanhempien taustojen penkominen sysäisee liikkeelle lumipalloefektin ja vaikka kaikki tuntuvat tietävän toistensa asiat, niin kuka loppujen lopuksi valehtelee ja kenelle? Lue, nauti ja rentoudu! Vai voiko murhaa miettiessään nauttia ja rentoutua... ;)

Tuula T. Matintupa:
Laululintu
Kustannus-Mäkelä Oy, 2013
ISBN 978-951-883-488-8
190 s.

Itkaistaan ja kännyköidään

Pirkko Arhipan/Marja Orkoman julkaisutahti on tutun turvallinen: keväisin viihderomaani Marja Orkomana ja syksyisin dekkari omana itsenään eli Arhippana. Tämän kevään Orkoma-romaani Lesti & Lautanen on aloitus uudelle sarjalle nimeltään Satakielisiskot. Kaksi nuorta naista, Henna ja Auri, saapuvat yhtä aikaa Satakielilaaksoon asuntoesittelyyn, jossa tarjolla on tyhjilleen jäänyt liiketila. Naiset eivät tunne toisiaan ennestään, mutta yhteinen sävel löytyy pian. Vanha, rapistunut rakennus hurmaa omista yrityksistä haaveilevat naiset ja niin Hennasta ja Aurista tulee kämppäkaverit. Satakielilaakso saakin täten kaksi uutta yrittäjää: Henna avaa oman suutarinliikkeen ja Auri lounasravintolan. Ja löytyypä liiketilasta vielä pikku kaksio, jonka naiset remontoivat yhteiseksi asunnokseen.

Ja kaiken keskellä on tietenkin lemmenhuolia, poikaystäviä tulee ja menee. Niihin Orkoma olisi mielestäni saanutkin jäädä - kirjaa kun vaivaa sama asia, joka on vaivannut Arhipan/Orkoman teoksia jo pidemmän aikaa. Niihin nimittäin tungetaan aivan liikaa erilaisia teemoja ja juonenkäänteitä. Tähänkin suhteelliseen lyhyeen (206 s.) viihderomaaniin on oman yrityksen perustamiseen liittyvien juonenkäänteiden lisäksi tungettu esimerkiksi Hennan äitiin kohdistunut työpaikkakiusaaminen ja siitä johtuva psyykkinen sairastelu, Hennan isovanhempien leipomo ja kaikki siihen liittyvä historia, rasismi, perheeltään piilotettu muslimityttö, Aurin entisen työnantajan puukottaminen ja  tämän puolison ms-tauti sekä yksi kultaiseen häkkiin vangittu kotirouva. Viimeksi mainittu on muuten kovinkin tuttu hahmo Arhipan/Orkoman teoksissa ja taas tulee mieleen, että onkohan kirjailija kenties itse joskus ollut sellainen? Mutta toisaalta, tässä on kyseessä uuden sarjan aloitusosa eli ehkäpä nuo kaikki kuuluvat olennaisina osina Satakielisiskojen tarinaan. Sen tulemme näkemään vuosien mittaan.

Mutta unitabletit, valuva kahvi (ei kahvi valu keittimessä, se tippuu!), itkaiseminen ja kännyköinti eli auta armias näiden omituisten, vanhahtavien sanojen kanssa! Vaikka Lesti & Lautanen on tutun turvallista ja harmitonta viihdettä, niin kirjailija taitaa silti olla parhaimmillaan kuvaillessaan vanhempien rouvashenkilöiden elämää... (esimerkiksi Varpu-komisario, jos tunnette tapauksen). Parikymppisen naisen pään sisälle hän ei pääse ja siksi Hennasta ja Aurista tuleekin mielikuva, että he ovat sellaisia arsenikkia & vanhoja pitsejä -tyylisiä ikäneitoja. Toivottavasti sarjan seuraavassa osassa on kiinnitetty enemmän huomiota nuorelle naiselle tyypillisempään kielenkäyttöön sekä etenkin teknisten vempaimien ja sosiaalisen median maailmassa sukkuloimiseen...

Marja Orkoma:
Lesti & Lautanen
Kustannus-Mäkelä Oy, 2013
ISBN 978-951-883-489-5

Polttaa kesäkatu kuuma...

...ja silloin, jos koskaaan, on mitä mainioin syy uppoutua chick-lit -kirjallisuuden maailmaan. Mutta hmm hetkonen, mitähän tässä oikein yritän selittää? Miksi chick-litin eli ihanan hömpän lukemiselle pitäisi olla joku erityinen syy? Aivan niinkuin syksyn ja talven pimeys olisi sitten pyhitetty vain Dostojevskille ja Finlandia-voittajalle (jota ei Puhdistusta lukuunottamatta taida lukea kukaan muu kuin palkinnosta päättävä diktaattorivalitsija).

Sari Luhtasen Murusia ja Veera Vaahteran Rakkautta, vahingossa ovat ihmissuhdehömppää parhaimmasta päästä. Tarjolla on esimerkiksi tunteistaan epävarmoja naisia, odottamaton raskaus, lemmikkieläinvanhus, muutama poikaystävänahjus, seksiä, ongelmaisia sukulaissuhteita, huumoria, puutarhanhoitoa ja arktista hysteriaa. Kaava on kummassakin lähes sama ja lopputuloksen -eli kuka rakastuu keneen- voi arvata jo kirjojen puolessavälissä. Minä siis jopa pystyin lukea kummatkin kirjat viimeiselle sivulle asti ilman etukäteisluurauksia (niin, tunnetusti kun tapaan kurkkia varsinkin dekkareiden loppuratkaisuja ennakkoon ja KVG Amazing racen voittajaparin)!

Kirjojen henkilöt ja juonet eivät tarjoa sen syvällisempiä aineksi kirja-analyyseihin. Kirjat ovat kuin Suomen kesä: kevyitä, kepeitä, lyhyitä, nautinnollisia ja raikkaita ilman turhia murehtimisia! 

Sari Luhtanen:
Murusia
Tammi, 2013
ISBN 978-951-31-7132-2
224 s.

Veera Vaahtera:
Rakkautta, vahingossa
Tammi, 2013
ISBN 978-951-31-7134-6
239 s.

Unelmien poliisi

Joskus 1990-luvulla maailman ihanimmat miehet olivat mielestäni Jon Bon Jovi ja Leonardo DiCaprio. Nyt en huolisi näistä herroista kumpaakaan, sillä jos nyt pitäisi täyttää ystäväkirjan Unelmien poikaystävä -kohtaa, niin kirjoittaisin siihen, että rikoskomisario Sakari Koskinen (omaa aviomiestä ei tässä nyt oteta lukuun, tirsk!). Niin se maailma muuttuu - vai olenko minä tullut vanhaksi?

En itsekään ymmärrä mikä keski-ikäisessä, eronneessa ja jo isoisäksi ehtineessä komisariossa on muka niin ihanaa, mutta kai se on se karisma, jota ei mitenkään voi sanoilla määrittää. Niin ja mainitsinko jo, että Sakarin harmahtavat hiukset ovat alkaneet kaljuuntua? Siinäpä unelmien poikaystävää kerrakseen... Lisäksi Sakari tuntuu jatkuvasti olevan joko töissä tai lenkillä.

Seppo Jokisen kirjoittama Sakari Koskinen -sarja alkoi ilmestyä vuonna 1996 ja siitä lähtien Jokinen on julkaissut vuosittain uuden Koskisen. Sarjan tapahtumat liikkuvat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta Tampereella ja Jokinen kuvaileekin kotikaupunkiaan erittäin autenttisesti. Esimerkiksi Tammerkoskesta minulle tulee aina mieleen vedessä kelluva ruumis, Sakarin kaksimetrinen hahmo ja Risto P. "Hukkapee" Jalosen suorittamat rikospaikan tekniset tutkimukset.

Keväällä 2013 ilmestynyt Vihan sukua ei petä Koskisen faneja. Tampereella räjähtää pommi, juna syöksyy kiskoiltaan, pariskunta löytyy teurastettuna kotoaan ja seassa pyörii vielä kiihkomielisiä kansallissosialismin kannattajia. Koossa on siis ainekset ties minkälaiseen kansainväliseen terrorismitoimintaan, joten suojelupoliisi ryntää Sorille ja sysää rivipoliisit sivuun tutkimuksista. Sakari ei kuitenkaan usko Tampereen olevan tarpeeksi kiinnostava kohde terroristeille, vaan hän lähtee kaikessa hiljaisuudessa hakemaan ratkaisuja muualta. Ja kuten arvata saattaa, hän osuu oikeaan ja saa lopuksi näpäyttää suojelupoliisia nenälle - kuvainnollisesti, siis ;) .

Edellämainitun ohella kirjasssa kulkee kaksi muuta toisiinsa kietoutuvaa sivujuonta, jotka mielestäni olivat hieman turhia: yksinäisten naisten asuntoihin öisin murtautuva hiippari ja Koskisen naapurin pahoinpitely. Enempää en näistä viitsi kertoa, etten tulisi paljastaneeksi liikaa juonta. Dekkarissa viritellään myös uusia tuulia Koskisen naisrintamalla, mutta valitettavasti ei kuitenkaan kirjastovirkailija-Raijan suuntaan (niin, meidän kirjastoihmisten on pidettävä yhtä!).

Kirjasta jäi mieleen erityisesti kaksi asiaa: se, että Koskisen alaisuudessa voisi olla mukava tehdä töitä ja se, kuinka paljon suomalaisten henkisessä pahoinvoinnissa onkaan kysymys sotaisen historiamme taakasta, joka kulkee eteenpäin sukupolvelta toiselle. Teoksen tapahtumat ovat surullinen esimerkki tästä viimeksi mainitusta.

Seppo Jokinen:
Vihan sukua
Crime Time, 2013
ISBN 978-952-289-047-4
340 s.