Mitä tästä nyt sanoisi. Kuluvana syksynä paljon tapetilla ollut Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, tarina lestadiolaisperheen äidin väsymyksestä, henkisestä romahtamisesta ja jaloilleen nousemisesta. No, uskonnollisiin näkökohtiin en ota mitään kantaa, koska en tiedä asiasta tarpeeksi. En tunne lestadiolaisuutta, vaan olen juurikin se tapakristitty, joka käy kerran vuodessa kirkossa laulamassa kauneimpia joululauluja. Ja kun teoksesta kuorii pois uskonnollisen problematiikan, niin tarina on mielestäni ennenkaikkea rakkaustarina. Aleksi ei anna Viljan kuolla, vaan tekee itse oman ratkaisunsa edesauttaakseen vaimonsa toipumista.
Rauhala kuvaa hienosti jokaiselle vanhemmalle tuttuja hetkiä. Sitä kuinka ruoka pitää olla valmisteltuna ennen pihalle lähtöä, koska ei niitä perunoita enää siinä vaiheessa aleta kuoria, kun tullaam takaisin sisälle nälkäisen lapsilauman kanssa. Sitä kuinka nautinnollista olisi lähteä aamulla yksin ulos kahvitermoksen kanssa ja nauttia hetken hiljaisuudesta - mutta se lähtemisen vaikeus! Aina kun jostakin kuuluu pienten askeleiden ääniä ja vaatimuksia mukaanpääsemisestä. Mannapuurolle maistuvien onnenhetkien ohessa lapsiperheellisen elämää voi olla kovinkin uuvuttavaa - ja siksi kirjaa lukiessani ihmettelin, että miksi nämä tällaiset loppuunpalaneet Viljat sitten yrittävät pärjätä yksin?Ja koska tuo ihmetykseni kasvoi sivu toisensa jälkeen, niin en siksi osaa sanoa tästä kirjasta mitään "sen henkevämpää" kuin taivastella tätä suomalaisissa syvään istuvaa yksin pärjäämisen kulttuuria. Ei tartte auttaa! Jeesus ei varmastikaan olisi pahastunut, jos Vilja olisi tilannut kotiin kodinhoitajan, vienyt lapset jonnekin hoitoon tai leikkipuistoon ja paiskannut itse hetkeksi soffalle maate. ;)
Pauliina Rauhala:
Taivaslaulu
Gummerus Kustannus Oy, 2013
ISBN 978-951-20-9128-7
281 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti