On talo pieni keltainen...

...ja punainen on ovi sen.

Olin aikoinaan vuosia töissä kaupunginkirjastomme lasten- ja nuortenosastolla ja muistan ihmetelleeni sitä kuinka samat kuvakirjat tuntuivat kiertävän lainassa vuodesta toiseen. No, enpä ihmettele enää. Omien lasteni kautta olen oppinut, että mitä tavallisemman oloinen kuvakirja, niin sitä parempi se on. Ja tästä syystä Mikko Mallikas, Mato Matala, Teemu & Sanna ja Puppe ovat meillä kuuminta hottia. Tekotaiteelliset ja yltäkylläisiä värejä tursuavat kuvakirjat, älkää vaivautuko!

Ja siellä keltaisessa talossahan asuvat Tilda, Sipsu, Erkko, Helmi, Totti ja Nuuni. Talosta ja ovesta kertova tunnuslaulu on varmastikin tuttu kaikille, jotka katsovat/joutuvat katsomaan Pikku Kakkosta :) . Veikkaisin, että näistä Polly Dunbarin kirjoittamista ja kuvittamista kuvakirjoista voi ajan saatossa tulla juurikin niitä, joita pienet asiakkaat lainaavat vuodesta toiseen. Omalle kolmevuotiaalleni jouduin lukemaan näitä kuukausitolkulla kyllästymiseen asti...  :)

Tilda ja ystävät -sarjan kirjoissa on hillitynvärinen selkeä kuvitus, sopivasti tekstiä ja niissä kerrotut asiat ovat ihan tuikitavallisia kotona tapahtuvia juttuja. Leikitään piilosta, pestään hampaat, mennään nukkumaan, kadehditaan toisen leluja ja tehdään ärsyttävää tinkiä muille perheenjäsenille. Jälkikäteen olen vasta tajunnut, että näissä kirjoissa ei ole mitään sen syvällisempiä opetuksia. Nuuni kiusaa muita, pyytää anteeksi, saa anteeksi ja sitten leikit taas jatkuvat kuin ennenkin. Ja tätä ajattelen erityisesti nyt tähän vuodenaikaan, kun postilaatikko tursuaa lelumainoksia - tarvitseeko lapsi todellakin kaikkea sitä krääsää, jota ilman ei muka tule joulua?
Eli pitääkö lastenkirjat ahtaa täyteen syvällistä sanomaa, moraalista paatosta tai riemunkirjavaa värikakofoniaa?

Varsin syvällisiä mietteitä siis ;) , mutta lyhyestä virsi kaunis eli jos haluat lukea lapsesi kanssa hyväntuulisia ja ihan rehellisen reiluja LASTENKIRJOJA, niin suunnistapa kirjaston kuvakirjahyllyllä D-kirjaimen luo. Plussaa muuten vielä Tilda-kirjojen sukupuolineutraalisuus!

Polly Dunbar:

Hei Tilda
Hyvää yötä Sipsu
Iloinen Erkko
Kaunis Helmi
Missä Totti on?
Nuuni haukkaa

(julkaissut Gummerus vuosien 2012-13 aikana)

ps. Blogissa on tullut harmittavan pitkä tauko. Kiireinen syksy huonosti nukkuvine lapsineen ja työstresseineen on verottanut lukuharrastustani. Syys-lokakuun öinä kahlasin Ken Follettin tuhatsivuisia järkäleitä, niistä lisää myöhemmin, mutta juurikaan muuhun en pahemmin ehtinyt keskittyä (lastenkirjoja toki on luettu päivittäin, siitä en tingi!).

pps. Enkä muuten edelleenkään käsitä Taivaslaulu -meuhkaamista.

Väsynyt äiti

Mitä tästä nyt sanoisi. Kuluvana syksynä paljon tapetilla ollut Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, tarina lestadiolaisperheen äidin väsymyksestä, henkisestä romahtamisesta ja jaloilleen nousemisesta. No, uskonnollisiin näkökohtiin en ota mitään kantaa, koska en tiedä asiasta tarpeeksi. En tunne lestadiolaisuutta, vaan olen juurikin se tapakristitty, joka käy kerran vuodessa kirkossa laulamassa kauneimpia joululauluja. Ja kun teoksesta kuorii pois uskonnollisen problematiikan, niin tarina on mielestäni ennenkaikkea rakkaustarina. Aleksi ei anna Viljan kuolla, vaan tekee itse oman ratkaisunsa edesauttaakseen vaimonsa toipumista.

 

Rauhala kuvaa hienosti jokaiselle vanhemmalle tuttuja hetkiä. Sitä kuinka ruoka pitää olla valmisteltuna ennen pihalle lähtöä, koska ei niitä perunoita enää siinä vaiheessa aleta kuoria, kun tullaam takaisin sisälle nälkäisen lapsilauman kanssa. Sitä kuinka nautinnollista olisi lähteä aamulla yksin ulos kahvitermoksen kanssa ja nauttia hetken hiljaisuudesta -  mutta se lähtemisen vaikeus! Aina kun jostakin kuuluu pienten askeleiden ääniä ja vaatimuksia mukaanpääsemisestä. Mannapuurolle maistuvien onnenhetkien ohessa lapsiperheellisen elämää voi olla kovinkin uuvuttavaa - ja siksi kirjaa lukiessani ihmettelin, että miksi nämä tällaiset loppuunpalaneet Viljat sitten yrittävät pärjätä yksin?

Ja koska tuo ihmetykseni kasvoi sivu toisensa jälkeen, niin en siksi osaa sanoa tästä kirjasta mitään "sen henkevämpää" kuin taivastella tätä suomalaisissa syvään istuvaa yksin pärjäämisen kulttuuria. Ei tartte auttaa! Jeesus ei varmastikaan olisi pahastunut, jos Vilja olisi tilannut kotiin kodinhoitajan, vienyt lapset jonnekin hoitoon tai leikkipuistoon ja paiskannut itse hetkeksi soffalle maate. ;)

  

 

Pauliina Rauhala:

Taivaslaulu

Gummerus Kustannus Oy, 2013

ISBN 978-951-20-9128-7

281 s.

 

Mistä voisi lainata vauvan?

Olin jossain vaiheessa armoton Jari Tervo-fani. Luin kirjat ja kolumnit, katsoin Uutisvuodon uskollisesti viikko toisensa jälkeen ja osaan yhä edelleen ulkoa Poliisin poika -elokuvan lähes koko dialogin. Ja yhä edelleen yksi lempisitaattejani on tämä: "Miksi pitää kirjoittaa 'Ulkona oli sankka lumipyry', kun saman asian voi ilmaista sanalla 'Pyrytti'? Ulkona se pyry kuitenkin on ja useimmissa tapauksissa sankka." 

Jossain vaiheessa Tervon viljelemä rakastamani puujalkahuumori alkoi kuitenkin tökkiä ja kikkaratukkaa tuntui muutenkin tulvivan joka tuutista. Mies alkoi mielestäni toistaa itseään. En siis ole viime vuosien varrella vaivautunut laittamaan itseäni Tervon menestysromaanien varausjonoihin. Kirjaston hyllystä bongattu Jarrusukka näytti kuitenkin sellaiselta, että se voisi palauttaa uskoni tähän kirjailijaan. Kyseessä on kuluneen vuoden Kirjan ja ruusun päivän nimikkoteos.

Ja kyllä, minä tykkäsin. Tässä teoksessa oli juurikin sitä tervomaista huumoria, johon joskus aikoinaan rakastuin ja joka iskee minuun täysillä. En tiedä miten sitä parhaiten kuvaisi, onko se nyt sitten mustaa vai lakonista huumoria vai mitä. Jarrusukka kertoo sijaispätkää tekevän opettajan joulukuvaelmajärjestelyistä. Jeesus-vauva sairastuu, samaten itämään tietäjät ja Neitsyt Marian etsintä treffipalstan kautta vie opettajan lopulta poliisin puhutteluun. Juonenkäänteisiin kuuluu myös käyttäytymistieteitä harrastava mummeli ja taustalla kulkee tarina opettajan omaa perhettä kohdanneesta surusta.

Teosta on (kritiikkien perusteella) moitiskeltu jonkinlaiseksi välipalaksi ja onhan se sitä: ohut pienoisromaani, jonka lukee yhdeltä istumalta. Mutta minä ainakin kaipaan ja nykyistä elämäntilannettani ajatellen jopa tarvitsen tällaisia kirjoja! Kun illalla koittaa LOPULTAKIN se aika, kun lapset ovat LOPULTAKIN nukahtaneet ja minä huomaan hihittäväni ääneen lukiessani hetkestä, jolloin itämään tietäjät nimeltään Seltsi, Maukka ja Julle tuovat Jeesukselle suppoja, pyllypyyhkeitä ja ihottumavoidetta, niin tiedän, että kirja on täyttänyt tarkoituksensa. Saanut minut irtaantumaan hetkeksi arjesta.

Huom. tämä teos ei ole tarkoitettu tosikoille.

Jari Tervo:
Jarrusukka
Kirjakauppaliitto, 2013
ISBN 978-952-67705-1-2
118 s.

Kansikuva ei aina kerro koko totuutta

Aah, alaston mies ja levollisen näköinen nainen ysärihenkisessä kukkapaidassaan, liekö vielä kahvikuppi kädessä. Tuossapa siis rentoa kirjallisuutta kaksin kappalein, kyllä kiitos, ja eiku lainausautomaatille.

No, ööh. Kaikkea muuta. Jaana Taposen Stockan herkku mainostaa takakannessa olevansa "suomalaista chicklittiä parhaimmillaan" ja kyllähän se sitäkin on. Mutta Taponen on kirjoittanut erittäin osuvan, tosin paikoin ahdistavankin, kuvauksen nykypäivän pintaliidosta ja narsismista. Anna ja Donna ovat parhaat ystävykset, vaikka ovatkin kuin kahdesta eri maailmasta. Anna on avioeroaan kipuileva pätkätyöläinen, murrosikäisen tytön äiti, jonka päivän herkkuhetki voi joskus koostua teestä ja näkkileivästä. Donna puolestaan on kauneushoitolan omistava narsisti, jonka mielestä elämässä pärjää hyvin paksun lompakon, hyvän seksin ja täydellisen ulkonäön avulla.

Yhteisellä ostosreissulla Stockmannilla naiset tapaavat komean ja rikkaan Daniel Degerothin. Donnan pyrkimyksistä huolimatta Daniel ihastuukin Annaan, joka puolestaan ei voi sietää miestä. Tarvitaan yksi kuolemantapaus, yksi uusi ihastus ja yksi ulkomaanmatka ennenkuin rikkaan suvun perijän Degerothin todellinen luonne paljastuu...

Taponen on kuvannut erinomaisesti sikamaista Degerothia niin ulkonäön kuin käyttäytymisen suhteen. Mies on kuin suoraan Seiskan sivuilta revitty korviaan myöten veloissa oleva pintaliitojulkkis tyyliä eskoeerikäinennikonousiainenmitänäitänytonkaan. Taponen kirjoittaa myös koskettavasti erilaisissa yhteiskuntaluokissa elävien ihmisten yhteentörmäyksistä. Donnalla on varaa satsata itseensä, mutta hän on täysin kykenemätön näkemään sitä taloudellista, käytettyjen teepussien uusiokäyttöä tarkoittavaa ahdinkoa, jossa Anna elää.

Takakannessa teosta kuvataan myös sanalla "elokuvallinen". Ja hmm, tarina voisikin toimia erinomaisesti elokuvana. Minulla onkin jo mielessä täydellinen Degerothin osan esittäjä ;) .

Liisa Hännikäisen teos Onneksi oli puolestaan alkumetreillä jo niin ahdistava, raastava ja surullinen, että meinasin nakata sen mäkeen. Teos on kuitenkin niin lyhyt, että päätin lukea sen loppuun ja ahdistua oikein urakalla ;) . Onneksi on surullinen romaani surullisesta perheestä, jonka jäsenet eivät osaa millään lailla kommunikoida keskenään. Kolmesta murrosikäisestä lapsesta yksi on omalla laillaan erilainen, hidas oppija ja perhe häpeää häntä joka lailla. Siksi tämä tyttö on laitettu muualle opiskelemaan. Tyttö kuitenkin joutuu pahan koulukiusaamisen uhriksi, mutta ei saa apua miltään taholta. Vanhemmatkin vain haukkuvat ja moittivat. Välillä meinasi jo sappi alkaa kiehua, kun luki tätä v. 1997 kirjoitettua kuvausta suomalaisesta koulumaailmasta!

Perheen työtön isä kiukkuilee ja huutaa kotona, kaksi muuta lasta pyörivät siinä jaloissa ja äiti on varsinainen marttyyrinahjus, joka alkoi ärsyttää minua joka sivun jälkeen yhä enemmän ja enemmän.
Teoksen lopussa isä kuitenkin osaa katsoa itseään peiliin, mutta tuosta äidistä ei kyllä ota pirukaan selvää. Jos haluat ahdistua ja ärsyyntyä, niin lue tämä kirja, mutta älä muuten!

Ja Onneksi? Levollisesti hymyilevä blondi? WTF? Voisko joku selittää kirjan nimen ja kansikuvan tarkoituksen?


Taponen, Jaana:
Stockan herkku
Karisto Oy, 2012
ISBN 978-951-23-5607-2
413 s.

Hännikäinen, Liisa:
Onneksi
Otava, 1997
ISBN 951-1-14784-6
224 s.

 

Oi!

Kun samassa teoksessa on kuvattu Suomen historiaa, suomalaista kultuurihistoriaa ja suomalaisen

arjen historiaa, niin voiko sellaista kirjaa mitään muutakuin rakastaa? Ei voi.

Paimentyttö avaa Enni Mustosen uuden sarjan nimeltään Syrjästäkatsojan tarinoita. Tarina lähtee liikkeelle 1800-luvun loppupuolelta köyhästä kalastajanmökistä, jossa 13-vuotias Ida asuu sairaan äitinsä kanssa. Ida jää kuitenkin orvoksi ja joutuu lähtemään kotoaan. Lyhyen karjakonpestin ja vakavan onnettomuuden jälkeen Ida päätyy pikkupiiaksi itsensä Sakari Topeliuksen perheeseen. Päivät ovat täynnä työtä kukonlaulusta iltamyöhäiseen, mutta pian Ida kuitenkin löytää paikkansa Topeliuksen perheessä.

Tämä kirja oli minulle todellinen nautinto juurikin blogin ensimmäisessä virkkeessä mainitsemieni seikkojen takia - ja onhan kirja myös hyvin ja huolellisesti kirjoitettu! Teoksesta tuli mieleen Eira Pättikankaan romaanit ja se mitä aina mietin niitä lukiessani (Pättikangas kirjoittaa pääasiassa historiallisia romaaneja) eli millä ihmeen sisulla ja sitkeydellä nuo entisaikojen paimentytöt ja pikkupiiat oikein jaksoivat päivästä toiseen? Heillä ei ollut kertakaikkiaan yhtään mitään. Ida ei omistanut edes alushousuja.

Toinen miettimisen aihe on loppumattomalta tuntuva kotitaloustöiden määrä. Ei ollut lämmintä juoksevaa vettä, ei imuria, kahvinkeitintä, mikroaaltouunia, valmisruoki,a pyykkikonetta... vaan kaikki piti tehdä itse omin käsin alusta alkaen. Jopa terveyssiteet tai siis stoptuukit, kuten Irene-mamselli Idaa opettaa, oli kudottava itse. Ja stoptuukien kutominen, peseminen ja ja kuivattaminen oli tehtävä mahdollisimman hiljaa ja piilossa. Idalla ei totisesti ollut tekemisen puutetta, mutta ei hän silti kohtaloaan surkutellut. Hmm, ehkäpä nykyihmisellä olisi jotain opittavaa menneiden vuosisatojen naisten elämästä?

Ja vaikka jo kuvittelinkin tietäväni suomalaisen kirjallisuuden historian suurmiehistä kaiken ;) , niin enpäs tiennytkään. Paimentytössä avatui aivan uusia piirteitä professori Topeliuksesta: en ollut edes käsittänyt kuinka naisvaltaisessa ympäristössä hän eli :). Paimentytöstä sainkin kimmokkeen tutkia tarkemmin -pitkästä aikaa!- Topeliuksen maailmaa.

Ainoa ongelma tässä nyt sitten on se, että miten malttaa odottaa jatkoa? Teoksen lopussa kun Topeliuksen kuolemaa sureva Ida saa kuulla, että Erik Järnefeltin Aino-sisko etsii luotettevaa lastenhoitajaa. Niin, juurikin tämä Aino, joka "on naimissa sen viuluniekan ja säveltäjän kanssa"...

Enni Mustonen:
Paimentyttö
Otava, 2013
ISBN 978-951-1-27207-6
363 s.

"Karhun kanssa painii lyön...

... ja maailma unholaan jääköön!"

Tehdään nyt aivan ensin selväksi se, että en todellakaan ole mikään erä- tai metsähenkinen ihminen. Minulle käsite "metsä" tarkoittaa sitä, että käyn kerran vuodessa vanhempieni kesäpaikkaa ympäröivässä metsässä katsomassa olisiko siellä marjoja tai sieniä. Kesämökki ja saunarakennus täytyvät koko ajan olla näkyvillä, muuten ei tule mistään mitään ;). Mutta karhu on jostain kumman syystä kiehtova eläin ja kun näin komean karhunnaaman pilkottavan kirjaston hyllyssä, niin tottakai uteliasuuteni heräsi!

Kamppailuja karhun kanssa 1800-luvulta nykypäiviin on Erno Paasilinnan toimittama komea antologia karhunpyynnistä kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. Esipuheessaan Paasilinna kuvailee karhua eläimenä juuri niinkuin se minuakin kiinnostaa: se on metsiemme kunnioitetuin ja monen monta hellittelynimeä omaava peto, joka on Kalevalan päivistä asti ollut kirjallisuutemme kuvatuin eläin. Kuuluisista karhunkaatajista on kerrottu ja kirjoitettu ylistäviä sankaritarinoita. Karhua on jumaloitu, pelätty, ihailtu ja saalistettu. Siitä on riittänyt ruuaksi ja lämmittäväksi turkiksi, mutta silti sitä on kunnioitettu metsän jumalana.

Karhuantologia alkaa kansankertojien kuvauksilla, joista vanhimmat ovat 1800-luvun alusta asti. Nämä kuvaukset perustuvat Suomen kansan murrekirjan aineistoon, jota kerättiin 1930-40 -luvuilla. Kansanmiesten tarinat ovat melko hyytäviä karhunmetsästystarinoita, mutta niiden lukemista vaikeuttavat juurikin erilaiset murreasut. Ääneenluettuna tarinat toimisivat vielä paremmin!

Murretarinoita seuraa vajaat nelisenkymmentä metsästystarinaa, jotka on poimittu esimerkiksi Ilmari Kiannon, Sakari Pälsin, Arto Paasilinnan ja Antti Tuurin tuotannoista. Onpa mukana yksi naisenkin kirjoittama kohtaaminen karhun kanssa: Annikki Kariniemi kertoo tarinassaan Karhun kanssa kasvotusten siitä miltä tuntui katsoa metsän kuningasta silmästä silmään. Ja onhan mukana toki kaikkien aikojen kuuluisin karhunpyytäjä ja metsästystilastojen ennätysmies Martti Kitunen (1747-1833). Antologia sisältää niin Sakari Topeliuksen kuin Heikki Korhosen kirjoittamat Kitus-tarinat.

Ja vaikka en tiedä mitään metsästämisen periaatteista, niin aika raakaa tuo karhunkaato on menneinä vuosisatoina ollut. Karhuja on surutta tapettu talvipesiin, samaten pennut ovat olleet riistaa siinä missä muutkin metsäneläimet. Mutta no, eipä silloin sata vuotta sitten ollut kauppojen kylmäaltaita täynnä tyhjiöpakattuja broilerisuikaleita, joten jos oli nälkä, niin ei muuta kuin metsälle.

Teosta täydentävät hieno nelivärinen kuvaliite ja petotutkijan analyysi karhun asemasta nyky-Suomessa. Tätä kirjaa oli mukava lueskella pala palalta pitkin kesää (nautin yleensäkin antologioiden lukemisesta) - ja kiittää hiljaa mielessään nykyaikaista helppoa ruuanlaittoa ;).

Erno Paasilinna (toim.):
Kamppailuja karhun kanssa 1800-luvulta nykypäiviin
Otava, 2001
ISBN 951-1-17022-8
380 s.

Murha maalaiskylässä

Tuula T. Matintupa esitteli vuonna 2012 uuden romaanihenkilön: rikoskomisario Aleksanteri Piippo sai tehdä tilaa rikosylikonstaapeli Alina Männylle. Mänty debytoi Syntymään tuomittu -nimisessä dekkarissa ja keväällä 2013 ilmestyi sen seuraaja nimeltään Laululintu.

Olen nauttinut Matintuvan dekkareista juuri samasta syystä kuin murharouva Christien teoksista. Kirjoissa kun pääosassa on ainoastaan murha (ja tietysti sen selvittely!), mutta ei mitään sen syvempää yhteiskunnallista pohdintaa. Lisäksi Matintupa osaa tiivistää asiansa eikä esimerkiksi Pirkko Arhipan lailla vatvo teoksesta toiseen poliisihahmonsa yksityiselämänsä edesottamuksia. Alina Männyn siviilielämää raotetaan vaikean äitisuhteen ja siskon vauvanodotuksen myötä, mutta asioista kertominen ei ulotu sellaisiin mittasuhteisiin kuin vaikkapa Varpu Ahavan alkoholismista jankkaaminen.

Mutta itse Laululintuun siis. Hmm, mitäpä siitä sanoisi, ettei tulisi paljastaneeksi liikoja... No, on maalaiskylä uskonlahkoineen, kyläjuoppoineen ja juoruämmineen. On perhe, jonka musta lammas palaa kotikonnuilleen aloittaakseen elämänsä puhtaalta pöydältä, mutta tuleekin tapetuksi. Jossain vaiheessa yksi kyläjuopoista naukkaisee myrkkyviinaa, erään pikkutytön biologisten vanhempien taustojen penkominen sysäisee liikkeelle lumipalloefektin ja vaikka kaikki tuntuvat tietävän toistensa asiat, niin kuka loppujen lopuksi valehtelee ja kenelle? Lue, nauti ja rentoudu! Vai voiko murhaa miettiessään nauttia ja rentoutua... ;)

Tuula T. Matintupa:
Laululintu
Kustannus-Mäkelä Oy, 2013
ISBN 978-951-883-488-8
190 s.

Välipala Kurtin kanssa

Otava ilahdutti keväällä 2013 Kurt Wallanderin ystäviä julkaisemalla pienoisromaanin nimeltään Haudattu. Kirjailija Henning Mankellin esipuheen mukaan Haudattu pohjautuu alunperin Hollannissa ilmestyneeseen kaupanpäälliskirjaan. Kirja muokkautui myöhemmin BBC:n elokuvakäsikirjoitukseksi ja sitä myöten Mankellin mielestä varsin onnistuneeksi elokuvaksi. Tästä kirjailija sai sitten idean "hollantilaisen" kirjan uudelleenjulkaisusta.

Jos ajatellaan koko Wallander-kirjasarjaa, niin Haudattu sijoittuu sarjassa toiseksi viimeiselle paikalle, juuri ennen Rauhatonta miestä. Wallander etsii unelmiensa taloa, jonne voisi vetäytyä viettämään rauhallisia eläkepäiviä. Taloa, jossa komisarion seurana viihtyisi myös koira. Ystävänsä houkuttelemana Kurt lähtee katsomaan maaseudulla sijaitsevaa talovanhusta ja ihastuukin siihen tosissaan. Juuri ennen kuin talokaupoista ollaan tekemässä virallisia, niin jokin rikkoo idyllin: puutarhassa pistää maasta esiin käsi. Ihmisen käsi.

Enempää en juonikuviota viitsi kertoa, ettei muilla lukijoilla menisi jännitys pilalle! Kirja kun on kirjaimellisesti pienoisromaani, varsinainen välipala, josta on myönnettävä (anteeksi Henning ja Kurt tämä seuraava toteamus!), että ilman sitäkin olisi tullut toimeen. Varsinaisen rikoksen juoni on aika löyhä. Kiinnostavinta oli mielestäni lukea mitä Kurtille kuuluu eläkkeelle siirtymisen kynnyksellä sekä teoksen lopussa oleva essee Kurt Wallander -nimisen hahmon "syntymisestä". Suosittelen teosta ainoastaan fanaattisille Kurt-faneille - ja ne, jotka eivät ole vielä tähän ystadilaiseen komisarioon tutustuneet, niin aloittakaapa tutustuminen sarjan ensimmäisestä osasta nimeltään Kasvoton kuolema (ps. kirjasarjan aloittaminen omalla vastuulla: voi aiheuttaa voimakasta riippuvuutta).

Henning Mankell:
Haudattu
Otava, 2013
ISBN 978-951-1-27763-7
174 s.

 

Nemi, Jussi ja Jussin emäntä

Tällä kertaa esittelyssä kevään 2013 sarjakuvasatoa: Nemin joukot ja Pöyrööt - Rakkautta kärestä pitäen. Ensinmainittuun tartuin hieman pitkin hampain, mutta sainkin yllättyä positiivisesti ; jälkimmäisen kohdalla olin heti ensimmäisenä leuhkana varausjonossa...

Neiti Nemi siis. Olen fanittanut Lise Myhren luomaa omalaatuista sankaritarta aina siitä asti, kun Nemi alkoi ilmestyä Suomessa. Jossain vaiheessa fanittamiseen tuli stoppi: Nemi alkoi mielestäni toistaa itseään. Oli jatkuvaa suklaansyönnin ähkyä, krapulapäiviä, Taru Sormusten herrasta -jumalointia ("onko Legolas ihqumpi kuin Aragorn" jne.) ja entistä näkyvämpää sormella osoittelua niinsanottuja taviksia kohtaan. Niitä kohtaan, jotka perustavat perheen, käyvät töissä ja ottavat asuntolainan. Siksi minulla meni vuosia, että en lukenut Nemiä lainkaan.

Jotain Nemille on kuitenkin tapahtunut näinä vuosina. Vai kenties Lise Myhrelle? Nemin joukoissa on toki mukana niitä vanhojakin elementtejä, mutta myös jonkinlaista vakavoitumista, henkistä kasvamista, aikuisuutta... miksi kukin nyt sitä sitten haluaakaan sanoa. Tätä sarjakuvauutuutta suosittelenkin aikuisimmille lukijoille, suurin osa tarinoista ei takuulla avaudu teini-ikäiselle lukijalle. Ja hmm, ehkäpä parisuhteeseen sitoutunut sankaritar vielä jossain vaiheessa astelee alttarille (mustassa, tottakai!), menee/joutuu töihin tai tai tai...

Jussi Pöyröö puolestaan julistaa rakkauden ilosanomaa Arttu ja Liisa Seppälän toisessa julkaistussa Pöyrööt-kirjassa Rakkautta kärestä pitäen. Minulla olikin ilo nähdä Seppälät työn äärellä Farmari 2013-messuilla ja toki myös itte isäntä Jussi oli paikalla! Pöyröön messukojulta mukaani tarttui paita ja tarroja, kyllä ny kelepaa trossata...

Jussin "rakkauselämän käsikirja" sisältää 116 sarjakuvastrippiä niinkin arkisesta asiasta kuin pitkäikäinen avioliitto ja kaikkeen siihen liittyvästä kuten pyykinpesusta, nurmikon leikkuusta ja emännän kampaajalla käymisestä. Mutta voi herramunjee kuinka Seppälät osaavatkin tiivistää kolmeen ruutuun miehen yritykset tehdä keittiöhommia! Ja kaikki höystettynä Etelä-Pohjanmaan murteella eli ai ai että mä nautin! Jos tiedät mitä tarkoittaa, kun jotakuta tihkaasoo ja takanasi on pitkä parisuhde, niin lue tämä kirja! 


Lise Myhre:
Nemin joukot
Egmont Kustannus Oy Ab, 2013
ISBN 978-952-233-628-6
(sivuja ei merkitty enkä jaksa laskea... LOL)

Arttu ja Liisa Seppälä:
Pöyrööt - Rakkautta kärestä pitäen
Avot design Oy
ISBN 978-952-67756-1-6
71 s.

 

Itkaistaan ja kännyköidään

Pirkko Arhipan/Marja Orkoman julkaisutahti on tutun turvallinen: keväisin viihderomaani Marja Orkomana ja syksyisin dekkari omana itsenään eli Arhippana. Tämän kevään Orkoma-romaani Lesti & Lautanen on aloitus uudelle sarjalle nimeltään Satakielisiskot. Kaksi nuorta naista, Henna ja Auri, saapuvat yhtä aikaa Satakielilaaksoon asuntoesittelyyn, jossa tarjolla on tyhjilleen jäänyt liiketila. Naiset eivät tunne toisiaan ennestään, mutta yhteinen sävel löytyy pian. Vanha, rapistunut rakennus hurmaa omista yrityksistä haaveilevat naiset ja niin Hennasta ja Aurista tulee kämppäkaverit. Satakielilaakso saakin täten kaksi uutta yrittäjää: Henna avaa oman suutarinliikkeen ja Auri lounasravintolan. Ja löytyypä liiketilasta vielä pikku kaksio, jonka naiset remontoivat yhteiseksi asunnokseen.

Ja kaiken keskellä on tietenkin lemmenhuolia, poikaystäviä tulee ja menee. Niihin Orkoma olisi mielestäni saanutkin jäädä - kirjaa kun vaivaa sama asia, joka on vaivannut Arhipan/Orkoman teoksia jo pidemmän aikaa. Niihin nimittäin tungetaan aivan liikaa erilaisia teemoja ja juonenkäänteitä. Tähänkin suhteelliseen lyhyeen (206 s.) viihderomaaniin on oman yrityksen perustamiseen liittyvien juonenkäänteiden lisäksi tungettu esimerkiksi Hennan äitiin kohdistunut työpaikkakiusaaminen ja siitä johtuva psyykkinen sairastelu, Hennan isovanhempien leipomo ja kaikki siihen liittyvä historia, rasismi, perheeltään piilotettu muslimityttö, Aurin entisen työnantajan puukottaminen ja  tämän puolison ms-tauti sekä yksi kultaiseen häkkiin vangittu kotirouva. Viimeksi mainittu on muuten kovinkin tuttu hahmo Arhipan/Orkoman teoksissa ja taas tulee mieleen, että onkohan kirjailija kenties itse joskus ollut sellainen? Mutta toisaalta, tässä on kyseessä uuden sarjan aloitusosa eli ehkäpä nuo kaikki kuuluvat olennaisina osina Satakielisiskojen tarinaan. Sen tulemme näkemään vuosien mittaan.

Mutta unitabletit, valuva kahvi (ei kahvi valu keittimessä, se tippuu!), itkaiseminen ja kännyköinti eli auta armias näiden omituisten, vanhahtavien sanojen kanssa! Vaikka Lesti & Lautanen on tutun turvallista ja harmitonta viihdettä, niin kirjailija taitaa silti olla parhaimmillaan kuvaillessaan vanhempien rouvashenkilöiden elämää... (esimerkiksi Varpu-komisario, jos tunnette tapauksen). Parikymppisen naisen pään sisälle hän ei pääse ja siksi Hennasta ja Aurista tuleekin mielikuva, että he ovat sellaisia arsenikkia & vanhoja pitsejä -tyylisiä ikäneitoja. Toivottavasti sarjan seuraavassa osassa on kiinnitetty enemmän huomiota nuorelle naiselle tyypillisempään kielenkäyttöön sekä etenkin teknisten vempaimien ja sosiaalisen median maailmassa sukkuloimiseen...

Marja Orkoma:
Lesti & Lautanen
Kustannus-Mäkelä Oy, 2013
ISBN 978-951-883-489-5

Keitäs tyttö kahvia!

Tarja Halonen valittiin tasavallan presidentiksi (ensimmäisen kerran) vuonna 2000. Jo edesmennyt isoäitini oli silloin 74-vuotias ja vaalituloksen selvittyä hän kysyi minulta, että "mitä sä ny tykkäät ku on nainen presidenttinä?". En osannut vastata mitään, koska en ajatellut Halosta ensisijaisesti naisena, vaan ihmisenä, jonka Suomen kansa oli valinnut presidentin toimeen. En siis tykännyt mitään erikoista.

Luettuani Eveliina Talvitien teoksen Keitäs tyttö kahvia : Naisia politiikan portailla pystyin ajattelemaan tuota tykkäämiskysymystä uudesta näkökulmasta. Se, että naiset toimivat politiikassa tasaveroisina vaikuttajina miesten rinnalla, ei todellakaan ole Suomessa mikään tuore asia - huolimatta siitä, että olemme nähneet naisen toimivan niin presidenttinä, pääministerinä, puolustusministerinä kuin eduskunnan puhemiehenä.

Talvitien teos käsittelee naisen paikkaa politiikassa. Pääosassa ovat suomalaiset naiset, mutta teos sivuaa myös mm. Hillary Clintonia ja Angela Merkeliä. Teos koostuu pääosin haastatteluista, joissa ääneen pääsevät esimerkiksi Tarja Halonen, Heidi Hautala, Mari Kiviniemi ja Paula Lehtomäki sekä monet muut politiikan kentältä tutut naiset. Haastattelujen lisäksi Talvitie kirjoittaa  naisten historiasta Suomen politiikassa, hyvä veli -verkostoista sekä lasikatosta ja sen särkemisestä. Talvitie myös analysoi julkisuudessa kohua herättäneitä asioita ja pohtii miksi niinkin tavalliset asiat kuin lastenhoitojärjestelyt tai vauvan imettäminen ylipäätään ovat nostattaneet kohua. Mutta tällöin on ollutkin kyseessä PAULA Lehtomäen lapsien hoito tai JANINA Anderssonin vauvan tarpeiden tyydyttäminen - tuskin JYRKI Kataisen lastenhoitokuviot ketään liikuttavat!

Kirja on kokonaisuudessa erittäin toimiva paketti. Sitä lukeakseen ei tarvitse olla kiinnostunut politiikasta, koska politiikka ei nouse teoksen pääasiaksi, vaan mielestäni teos käsittelee ennen kaikkea naista työelämässä. Ei ollut hyvä, kun Paula Lehtomäki siirtyi äitiyslomalle tuoreesta pestistään ; ei ollut hyvä, kun Lehtomäki palasi töihin vauvan ollessa viiden kuukauden ikäinen ("onhan lapsella isäkin"). Tuttu kiistakapula yhdeltä jos sun toiselta keskustelupalstalta, vai mitä?

Teoksen historiaosuudet aiheuttivat eniten kakomista ja "täh ei voi olla totta" -reaktioita. Esimerkiksi eduskuntaan rakennettiin niinkin myöhään kuin vasta 1990-luvulla lastenhoitohuone. Samanaikaisesti eli Riitta Uosukaisen ollessa puhemiehenä, määrättiin myös kellonajat eduskunnan työskentelylle: istuntojen on loputtava klo 18:een mennessä. Ja vaikka naispoliitikkojen ulkonäkökritiikki on usein mennyt äärimmäisyyksiin, niin pohjat on taidettu vetää 1980-1990 -lukujen taitteessa. Sirkka-Liisa Anttilaa on pyydetty poseeraamaan pornotähden vieressä sen takia, että voitaisiin vertailla kummalla on isommat rinnat ja Helsingin Sanomat kunnostautui v. 1991 julkaisemalla Mattiesko Hytösen kirjoittaman artikkelin nimeltään "Arkadianmäen prinsessat". Eduskunnassa oli tuolloin 77 naisedustajaa ja artikkelissaan Hytönen ruoti jokaisen ulkonäköä yksitellen. Talvitien teoksessa juurikin mm. Anttila toteaa, että "itseään koskevia ulkonäkökommentteja ei pidä jäädä miettimään". Viisas päätös, jotten sanoisi. Niin ja mitä pitäisi tuumia Mari Kiviniemelle lausutusta kohteliaisuudesta: "Sehän puhuu kuin mies!". Taidanpa tuumia kunnon teinislangityyliin, että OMG...

Kirjan läpi kulkee punaisena lankana myös se tosiasia, että nainen on aina viime kädessä se, joka huolehtii lapselle sadevaatteet päiväkotiin, joka varaa lapselle neuvolat ja hammaslääkärit, joka tietää jääkaappiin katsomatta tismalleen mitä sieltä puuttuu ja jonka pitää osata ulkoa lapsen lukujärjestys. Oli sitten kuinka presidenttiä tai ministeriä tahansa. Moni naispoliitikko onkin valjastanut oman äitinsä oikeaksi kädekseen. Moni haastatelluista tilittää, että miespoliitikoilta ei ikinä kysytä kuinka he aikovat yhdistää työn ja perhe-elämän. Yksi naisista tarjoaakin vastauksen toteamalla, että Jyrki Kataisella on vaimo, hänellä ei. Ei Jyrkiltä mitään vastaavaa tarvitse kysyäkään.

Teoksen luettuani huomaan ajattelevan naispoliitikoista hieman toisin. Olisiko ajatuksiin tullut mukaan enemmän kunnioitusta, hatunnostoa sitkeydelle vai mitä? Sillä jos minä olisin pääministeri, huolehtisin samaan aikaan Suomen valtiosta, tenavista ja perhearjen pyörittämisestä, ulkomuotoani ja vaatteitani syynättäisiin suurennuslasilla harva se päivä ja juorulehti valokuvaisi minua salaa ollessani etelänlomalla uima-altaalla lekottelemassa, niin olisin jo aikapäivää sitten todennut, että PITÄKÄÄ TUNKKINNE. 


Eveliina Talvitie:
Keitäs tyttö kahvia : Naisia politiikan partaalla
WSOY, 2013
ISBN 978-951-0-39485-4
332 s.

Polttaa kesäkatu kuuma...

...ja silloin, jos koskaaan, on mitä mainioin syy uppoutua chick-lit -kirjallisuuden maailmaan. Mutta hmm hetkonen, mitähän tässä oikein yritän selittää? Miksi chick-litin eli ihanan hömpän lukemiselle pitäisi olla joku erityinen syy? Aivan niinkuin syksyn ja talven pimeys olisi sitten pyhitetty vain Dostojevskille ja Finlandia-voittajalle (jota ei Puhdistusta lukuunottamatta taida lukea kukaan muu kuin palkinnosta päättävä diktaattorivalitsija).

Sari Luhtasen Murusia ja Veera Vaahteran Rakkautta, vahingossa ovat ihmissuhdehömppää parhaimmasta päästä. Tarjolla on esimerkiksi tunteistaan epävarmoja naisia, odottamaton raskaus, lemmikkieläinvanhus, muutama poikaystävänahjus, seksiä, ongelmaisia sukulaissuhteita, huumoria, puutarhanhoitoa ja arktista hysteriaa. Kaava on kummassakin lähes sama ja lopputuloksen -eli kuka rakastuu keneen- voi arvata jo kirjojen puolessavälissä. Minä siis jopa pystyin lukea kummatkin kirjat viimeiselle sivulle asti ilman etukäteisluurauksia (niin, tunnetusti kun tapaan kurkkia varsinkin dekkareiden loppuratkaisuja ennakkoon ja KVG Amazing racen voittajaparin)!

Kirjojen henkilöt ja juonet eivät tarjoa sen syvällisempiä aineksi kirja-analyyseihin. Kirjat ovat kuin Suomen kesä: kevyitä, kepeitä, lyhyitä, nautinnollisia ja raikkaita ilman turhia murehtimisia! 

Sari Luhtanen:
Murusia
Tammi, 2013
ISBN 978-951-31-7132-2
224 s.

Veera Vaahtera:
Rakkautta, vahingossa
Tammi, 2013
ISBN 978-951-31-7134-6
239 s.

Kirja, joka jäi kesken

 

Koska en pystynyt lukemaan sitä kokonaisuudessaan. Emma Donoghuen romaanissa Huone ei tosin ole mitään vikaa. Donoghuella on taito kirjoittaa ja teos onkin ollut kansainvälinen myynti- ja arvostelumenestys. Lisäksi se on ollut ehdolla arvostettujen kirjallisuuspalkintojen saajaksi.

 

Mutta aihe on sellainen, jota en pysty kohtaamaan: "Huone on riipaiseva kertomus viisivuotiaasta Jackista, joka asuu yhdessä, lukitussa huoneessa äitinsä kanssa. Jack ei tiedä, että Huone on vankila ja että hänen äitinsä on siellä vastoin tahtoaan. Jackille se on koti." Ilmeisesti äidiksi tuleminen on tehnyt tämän, että en enää pysty lukemaan mitään sellaista, jossa lapsi joutuu kärsimään. Jackin touhuista tuli aivan liikaa oma poika mieleen.

 

Tarina muistuttaa vuosien takaista itävaltalaistragediaa, jossa tytär oli joutunut isänsä sieppaamaksi ja synnyttänyt vankeudessa isälleen liudan lapsia. Huoneen tarinassa on samankaltainen kuvio: Jack syntyy ja varttuu vauvasta leikki-ikäiseksi vankeudessa. Tosin hän ei itse ymmärrä olevansa vanki ja kirjassa kuvaillaankin koskettavasti Jackin taitoa iloita kaikesta mahdollisesta hauskasta, jota Huone pystyy tarjoamaan.

 

Suosittelen kirjaa niille, joita kiinnostavat ihmisen mieli, psyyke ja sen käyttäyminen sekä vahvat psykologiset draamaromaanit. Mutta en (herkille) pikkulasten vanhemmille.   

 

Ps. Loppuratkaisu oli kuitenkin pakko kurkata: lopussa kaikki hyvin.

Emma Donoghue:
Huone
Tammi, 2013
978-951-31-6222-1

323 s. 

Unelmien poliisi

Joskus 1990-luvulla maailman ihanimmat miehet olivat mielestäni Jon Bon Jovi ja Leonardo DiCaprio. Nyt en huolisi näistä herroista kumpaakaan, sillä jos nyt pitäisi täyttää ystäväkirjan Unelmien poikaystävä -kohtaa, niin kirjoittaisin siihen, että rikoskomisario Sakari Koskinen (omaa aviomiestä ei tässä nyt oteta lukuun, tirsk!). Niin se maailma muuttuu - vai olenko minä tullut vanhaksi?

En itsekään ymmärrä mikä keski-ikäisessä, eronneessa ja jo isoisäksi ehtineessä komisariossa on muka niin ihanaa, mutta kai se on se karisma, jota ei mitenkään voi sanoilla määrittää. Niin ja mainitsinko jo, että Sakarin harmahtavat hiukset ovat alkaneet kaljuuntua? Siinäpä unelmien poikaystävää kerrakseen... Lisäksi Sakari tuntuu jatkuvasti olevan joko töissä tai lenkillä.

Seppo Jokisen kirjoittama Sakari Koskinen -sarja alkoi ilmestyä vuonna 1996 ja siitä lähtien Jokinen on julkaissut vuosittain uuden Koskisen. Sarjan tapahtumat liikkuvat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta Tampereella ja Jokinen kuvaileekin kotikaupunkiaan erittäin autenttisesti. Esimerkiksi Tammerkoskesta minulle tulee aina mieleen vedessä kelluva ruumis, Sakarin kaksimetrinen hahmo ja Risto P. "Hukkapee" Jalosen suorittamat rikospaikan tekniset tutkimukset.

Keväällä 2013 ilmestynyt Vihan sukua ei petä Koskisen faneja. Tampereella räjähtää pommi, juna syöksyy kiskoiltaan, pariskunta löytyy teurastettuna kotoaan ja seassa pyörii vielä kiihkomielisiä kansallissosialismin kannattajia. Koossa on siis ainekset ties minkälaiseen kansainväliseen terrorismitoimintaan, joten suojelupoliisi ryntää Sorille ja sysää rivipoliisit sivuun tutkimuksista. Sakari ei kuitenkaan usko Tampereen olevan tarpeeksi kiinnostava kohde terroristeille, vaan hän lähtee kaikessa hiljaisuudessa hakemaan ratkaisuja muualta. Ja kuten arvata saattaa, hän osuu oikeaan ja saa lopuksi näpäyttää suojelupoliisia nenälle - kuvainnollisesti, siis ;) .

Edellämainitun ohella kirjasssa kulkee kaksi muuta toisiinsa kietoutuvaa sivujuonta, jotka mielestäni olivat hieman turhia: yksinäisten naisten asuntoihin öisin murtautuva hiippari ja Koskisen naapurin pahoinpitely. Enempää en näistä viitsi kertoa, etten tulisi paljastaneeksi liikaa juonta. Dekkarissa viritellään myös uusia tuulia Koskisen naisrintamalla, mutta valitettavasti ei kuitenkaan kirjastovirkailija-Raijan suuntaan (niin, meidän kirjastoihmisten on pidettävä yhtä!).

Kirjasta jäi mieleen erityisesti kaksi asiaa: se, että Koskisen alaisuudessa voisi olla mukava tehdä töitä ja se, kuinka paljon suomalaisten henkisessä pahoinvoinnissa onkaan kysymys sotaisen historiamme taakasta, joka kulkee eteenpäin sukupolvelta toiselle. Teoksen tapahtumat ovat surullinen esimerkki tästä viimeksi mainitusta.

Seppo Jokinen:
Vihan sukua
Crime Time, 2013
ISBN 978-952-289-047-4
340 s.